Hain lähetteen, meni hyvin, huh. Kävin yleislääkärillä hirveän jännityksen vallassa, erinäisin ohjelapuin varustautuneena. Olin mm. valmistautunut nostamaan metakan ja uhkailemaan potilasasiamiehellä, mutta onneksi lääkäri ei ollutkaan mikään hirveä kauhutarinoiden peto, vaan tosi ymmärtäväinen ja asiallinen tyyppi. Juteltiin ehkä vartti. Lääkäri kyseli lähinnä mun yleisestä terveydentilasta ja sain lyhyesti kertoa mistä asti olen kokenut sukupuoliristiriitaa ja kauanko olen tätä prosessiin lähtöä pohtinut. Lääkäri tarjosi mulle mahdollisuutta mennä ensin juttelemaan psykologille, mutta totesi itsekin, että se ei ole välttämätöntä ja lisäksi aikaa pitäisi jonottaa monta kuukautta. En kokenut tarvetta erilliseen psykologimutkaan, ja pyysin vain lähetettä suoraan Tampereelle. Ja sitten se oli ohi! Törötin pitkään hämmentyneenä vesisateessa ja lopulta leijailin kotiin tyytyväisenä.
Parin viikon jännäilyn jälkeen TAYS sitten lähetti postia: lähete on tullut perille ja pääsen tutkimuksiin ennen marraskuuta. Marraskuuhun tuntuu olevan aika hitosti aikaa, mutta jospa se aika kuitenkin tulisi jo alkusyksystä... Jännittävä odottelu siis jatkukoon. Ainakin prosessi tuntuu nyt käynnistyneen ihan virallisesti.
Edessä on kuitenkin vielä ainakin yksi vittumainen kesä väärässä kehossa. Kesät on kyllä kivoja, tykkään niistä. Osittain siksikin ärsyttää niin paljon. Olisi ihanaa päästä uimaan, loikkia ulkona ja lojua kuumuudessa vähissä vaatteissa. Ahdistus vie kuitenkin voiton. Binderi hiostaa niin jumalattomasti, että tyydyn ennemmin katkerana katselemaan pihalle kaihtimien välistä. Tuulisenakin päivänä tuntuu, että rintakehä on tulessa ja nihkeä olo vituttaa jatkuvasti ihan armottomasti.
Parin viikon jännäilyn jälkeen TAYS sitten lähetti postia: lähete on tullut perille ja pääsen tutkimuksiin ennen marraskuuta. Marraskuuhun tuntuu olevan aika hitosti aikaa, mutta jospa se aika kuitenkin tulisi jo alkusyksystä... Jännittävä odottelu siis jatkukoon. Ainakin prosessi tuntuu nyt käynnistyneen ihan virallisesti.
Edessä on kuitenkin vielä ainakin yksi vittumainen kesä väärässä kehossa. Kesät on kyllä kivoja, tykkään niistä. Osittain siksikin ärsyttää niin paljon. Olisi ihanaa päästä uimaan, loikkia ulkona ja lojua kuumuudessa vähissä vaatteissa. Ahdistus vie kuitenkin voiton. Binderi hiostaa niin jumalattomasti, että tyydyn ennemmin katkerana katselemaan pihalle kaihtimien välistä. Tuulisenakin päivänä tuntuu, että rintakehä on tulessa ja nihkeä olo vituttaa jatkuvasti ihan armottomasti.
 |
| Kuva täältä. |
En viitsi kuitenkaan käyttää kaikkea hyvää kesäpöhinää surkutteluun! Toistaiseksi ilmat eivät ole vielä niin tuskallisen hiostavia, etteikö ulkona jaksaisi olla. Sitten pahimpina hellepäivinä joutaa puuhailla sisällä turhuuksien parissa. Kesäkuuta on kestänyt vasta neljä päivää, mutta ollaan jo kauniin puoliskoni kanssa ehätetty pyöräyttää raparperipiirakka, syödä mehujäätä ja käydä samoilemassa lähimetsiköissä bongailemassa alkavan kesän merkkejä. Tuomet kukkivat ja pääskyt lentelevät kattojen yllä...
Olen myös alkanut tekemään kesälistaa. Sellaista, johon kirjaan ylös kivoja kesäasioita, joita haluan tehdä - ja erityisesti niitä, joita en vielä voi tehdä. Sitten muutaman kesän päästä voin fiilistellä järveen hyppimistä ihan uudella innolla! Tässä otteita:
- kansallisromanttisten kesäkuvien ottaminen
- päivä ilman elektroniikkaa
- turistipäivä kotikaupungissa
- mansikkaähky
- rantavedessä kahlaaminen
- kesäteatterissa käynti
- retki jollekin saarelle
- aamupala parvekkeella
...Ja sitten on vielä ainakin 50 muuta asiaa. Innostuin vähän, sillä tykkään listoista. Ilokseni myös huomasin, että suurimman osan must do -kesäasioistani voin toteuttaa jo tänä kesänä! Paidatta hengailu ja uiminen saavat nyt vielä jäädä, mutta vaikka mitä muuta ehtii jo tekemään. Ehkä mä voisin dokumentoida listan suorituksia tännekin vaikka valokuvien muodossa.
Kesän ja lähetteen lisäksi kuuluu muutakin jännää ja hauskaa. Sain viimeinkin kerrottua prosessista vanhemmille. Jännitti ihan hemmetisti, koska en yhtään tiennyt, mitä odottaa. Olin viikkotolkulla hionut pitkää kirjettä, jonka sain lopulta lähetettyä. Kirjeen lukua seurasi pari pitkää puhelinkeskustelua, jotka menivät yllättävän kivuttomasti. Tuntui kyllä ihan älyttömän oudolta keskustella näinkin henkilökohtaisista asioista, kun ei meidän perheessä ole tapana hirveästi avautua, enkä mä ole vanhempien kanssa mitenkään erityisen läheinen. Suoraan sanottuna oli jopa vähän epämukavaa, vaikkei reaktiossa ollutkaan mitään negatiivista. Tuli kuitenkin kokonaisuudessaan semmoinen tunne, ettei tämä tullut kummallekaan yllätyksenä, vaikka toki transsukupuolisuus on aika vierasta ja jouduinkin vastaamaan muutamiin aika hassuihin kysymyksiin. :D Vanhempien tuki ja hyväksyntä tuntuu helpottavalle. Enää ei ole mitään salaisuuksia hidastamassa prosessin etenemistä.
Olen myös alkanut tekemään kesälistaa. Sellaista, johon kirjaan ylös kivoja kesäasioita, joita haluan tehdä - ja erityisesti niitä, joita en vielä voi tehdä. Sitten muutaman kesän päästä voin fiilistellä järveen hyppimistä ihan uudella innolla! Tässä otteita:
- kansallisromanttisten kesäkuvien ottaminen
- päivä ilman elektroniikkaa
- turistipäivä kotikaupungissa
- mansikkaähky
- rantavedessä kahlaaminen
- kesäteatterissa käynti
- retki jollekin saarelle
- aamupala parvekkeella
...Ja sitten on vielä ainakin 50 muuta asiaa. Innostuin vähän, sillä tykkään listoista. Ilokseni myös huomasin, että suurimman osan must do -kesäasioistani voin toteuttaa jo tänä kesänä! Paidatta hengailu ja uiminen saavat nyt vielä jäädä, mutta vaikka mitä muuta ehtii jo tekemään. Ehkä mä voisin dokumentoida listan suorituksia tännekin vaikka valokuvien muodossa.
Kesän ja lähetteen lisäksi kuuluu muutakin jännää ja hauskaa. Sain viimeinkin kerrottua prosessista vanhemmille. Jännitti ihan hemmetisti, koska en yhtään tiennyt, mitä odottaa. Olin viikkotolkulla hionut pitkää kirjettä, jonka sain lopulta lähetettyä. Kirjeen lukua seurasi pari pitkää puhelinkeskustelua, jotka menivät yllättävän kivuttomasti. Tuntui kyllä ihan älyttömän oudolta keskustella näinkin henkilökohtaisista asioista, kun ei meidän perheessä ole tapana hirveästi avautua, enkä mä ole vanhempien kanssa mitenkään erityisen läheinen. Suoraan sanottuna oli jopa vähän epämukavaa, vaikkei reaktiossa ollutkaan mitään negatiivista. Tuli kuitenkin kokonaisuudessaan semmoinen tunne, ettei tämä tullut kummallekaan yllätyksenä, vaikka toki transsukupuolisuus on aika vierasta ja jouduinkin vastaamaan muutamiin aika hassuihin kysymyksiin. :D Vanhempien tuki ja hyväksyntä tuntuu helpottavalle. Enää ei ole mitään salaisuuksia hidastamassa prosessin etenemistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti