Sukupuolitetuista vessakokemuksista

Turun sanomat uutisoi vastikään (täällä), että Turun pääkirjasto on muuttanut wc-tilansa sukupuolineutraaleiksi. Sukupuolitettuja tiloja karsastavalle uutinen on hyvä, mutta kieltämättä uutisen kuvituskuvassa näkyvä logo herättää minussakin pientä huvittuneisuutta. Eikö pelkkä WC-kyltti riitä? Toki uutinen on tavoittanut myös mielensäpahoittajat: eritoten kommenttiosiossa taivastellaan miesten siivotonta vessakäyttäytymistä. Muissa samankaltaisissa vessa-gateissa muistelen kuulleeni tai lukeneeni myös kommentteja, joissa julistetaan yhteisvessojen johtavan häikäilemättömään pervoiluun. Siis mitä?

Kaikki tämä tuntuu aika uskomattomalta.

Mistä lähtien vessoja on edes sukupuolitettu? Miksi se on niin tärkeää? Mitä eroja on miesten ja naisten vessojen kulttuureilla? Voitaisiinko vessoja jakaa jotenkin eri tavoin? Voisivatko ne olla vain... vessoja?

Jyväskylän taidemuseo on asian ytimessä.

Unisex-vessoja ihmeteltiin jo muinaisella 1990-luvulla Ally McBeal -sarjassa. (Sarja on muuten mainio, joskin täynnä ihan älyttömiä sukupuolistereotypioita.) Kuvitteellisen, bostonilaisen asianajotoimiston yhteisvessa tosin tuskin oli maailman ensimmäinen unisex-pikkula. Asia ei oikeastaan vaadi edes laajamittaista historiakatsausta. Riittää, että tarkastelemme tilannetta tuntemassamme suomalaisessa hyvinvointivaltiossa: sukupuolittamattomia käymälätiloja on yhdessä jos toisessakin julkisessa rakennuksessa ja liikennevälineessä (...yksityisasunnoista nyt puhumattakaan), mutta ilmeisesti neutraali asia muuttuu kauhistukseksi, jos sitä ryhdytään erikseen korostamaan. Keissi on verrattavissa debattiin koulujen pakollisesta kasvisruokapäivästä: pinaattilettuja ja puuroa on tarjottu ruokaloissa vuosikaudet, mutta jännästi haloo lihattomuudesta ei ole noussut esille aiemmin. Pinaattiletut ja vessat ovat siis ihan ok, kunhan kukaan ei keksi liittää niihin mitään vieraalta kuulostavaa ideologiaa - eli nimitä pinaattilättyä kasvisruuaksi tai vessaa unisex-tilaksi. Jos vessa on nimenomaan sukupuolineutraali, tekeekö se kävijästäänkin ihan tavallisen pissijän sijaan sukupuolineutraalin pissijän? Kärsiikö miehekkyys pahan kolahduksen? (On muuten mielenkiintoista, miten heikoissa kantimissa nämä ikiaikaisina pidetyt sukupuoliroolit ovatkaan! Varsinkin miehisyys on ihan uskomattoman hauras rakennelma. Naiseus ei niinkään, koska pohjaltahan pääsee vain ylöspäin, eeeh...) Ehkä kyse on vain tietämättömyydestä ja siitä kumpuavista peloista, jotka voivat toisinaan vaikuttaa aika absurdeilta.

Kyse voisi olla myös identiteeteistä ja niistä vessakulttuureista.

Liittyykö esimerkiksi se sotkuisuus miehiseen vessakäytökseen? Sukupuolittamattomat vessatilat ovat kyllä useimmiten ihan siistejä, vaikka arveten niissäkin käy toisinaan miehiä. Eli liekö se ympäri kaakeleita lorottelu sitten vaan mieskoodatun tilan ilmiö, jota kieltämättä on vähän vaikea ymmärtää. Tähtäys ei toimi, mutta pakko ruiskuttaa minne sattuu kun ei ehdi istua alas? Reviirin merkkausta? Koska siisteys korreloi feminiinisyyden kanssa, ja kivekset kutistuvat jos tekee jotain ystävällistä? Ehkä mä saan tähän ihan uuden näkökulman, jos jonain päivänä hankin packerin tai jopa ihan aidon shlongin, joka vie virtsauskokemuksen varmasti ihan uskomattomiin sfääreihin. (Packer on siis semmoinen silikonikikkeli, jonka avulla voi kusta seisten. Tai se voi olla myös vaan semmoinen pöksyntäyteproteesi, ilman pissailumahdollisuuksia. En omista moisia, enkä tiedä tuleeko semmoisia hankittuakaan, mutta ehkä tästä aiheesta joskus toiste.)

Amos Andersonin taidemuseon valikoima. (Klikkaa kuva isommaksi.)

Stereotyyppisesti voitaisi todeta, että miesten vessakulttuuria leimaa toisaalta nopeasti toimitettu lorottelu, mutta myös mahdollisuus tehdä komeita jarrujälkiä oikein ajan kanssa. Naisten vessoissa sen sijaan lukittaudutaan koppiin kaveriporukalla, meikataan peilin edessä ja muutenkin tehdään kaikkea mahdollista, mutta siis ei missään nimessä niitä jarrujälkiä, koska naiset ei käy kakalla ja niiden pierutkin tuoksuu hunajalle ja ruusuille. Eihän se tietenkään just näin mene, mutta stereotypioiden toisintaminen on yksi tapa rakentaa identiteettiä. Samoin rajanvedot, me ja muut tai minä ja nuo toiset, ovat välineitä haltuunottaa itseä ja maailmaa. Sikäli siis ihan ymmärrettäviä juttuja nämä vessahassuttelutkin, vaikka kieltämättä tuskastuttaakin, kun aina hetkittäin tajuaa millaisesta turhasta hölmöilystä tässä on kysymys.

Joka tapauksessa on ihanaa, että on olemassa sukupuolittamattomia vessoja. Kuten todettua, niissä on siistiä. Mutta ennen kaikkea - ei tarvitse joka kerta valita. Mä olen aina karsastanut naisten vessoja, mutta miesten vessaankaan ei aina uskalla mennä. Toisinaan niitä unisex-vessoja vaan ei ole, joten on pakko tuskastellen valita jokaisessa tilanteessa se vähemmän huonolta vaihtoehdolta tuntuva. Naisten vessoissa käyminen ahdistaa ja vituttaa ihan äärettömästi, mutta on kyllä tosiasia, että niissä on usein myös siistimpää, toimivia ovia (tai ylipäätään koppeja, joissa on ovia) ja vessapaperi ei ole aina loppu. Ehkä miesten vessojen koppien ja ovien kunnosta ei viitsitä samaan tapaan huolehtia, vaikka kai nyt joku cis-mieskin joskus käy paskalla, haluaa kusta istualtaan tai olla rauhassa. Pakon edessä livahdan yleensä mieluummin miestenvessaan, jos siellä nyt vaan on edes joku ovellinen koppi, eikä ruuhkaa ole kauheasti.

Eräässä vessassa sentään ymmärretään hätä & yllätys.

Joskus kelailen päässäni niitä tilanteita, joissa joku vois tulla sanomaan jotain pahaa "väärässä" vessassa olemisesta. Mitä semmosiin nyt voi sanoa takaisin? Tarviiko sanoa mitään? Mulla on semmoinen mielikuva, että mies naisten vessassa on jonkinlainen pervo, mutta entä nainen miesten vessassa? Onko sekin joku tirkistelijä? Huvittaa muuten tän asetelman heteronormatiivisuus, mutta valitettavasti yleiset olettamukset nyt vaan menee näin. Vielä ei ole kukaan onneksi vetänyt dunkkuun tai edes sanonut mitään. Joskus tulee jätkiltä kummia katseita, mut koitan väistellä niitä parhaani mukaan. Lisäksi mulla on tämmösiä hupaisia kikkoja, joiden avulla yritän välttää ikäviä tilanteita. Koitan esimerkiksi jumitella kopissa sen verran kauan, että saisin mennä pesemään kädet rauhassa, nyhdän paperin heti vessaan päästyäni muka niistääkseni (sit muka kovaäänistä niistelyä) ja joskus mun on pakko nostaa vessan rengas ylös lähtiessäni, joksikin hölmöksi "minäkin pissasin seisaaltani!!" -merkiksi seuraavalle. Ettei vaan ihmettelisi! Lol apua, ihan kuin kukaan mies ei koskaan ois istunut pöntölle tai käyttänyt vessapaperia.

Ehkä pari kertaa mua on naisten vessassakin katsottu vähän hassusti tai pitkään - mutta jännästi se kyllä tuntuu vaan kivalta. Harmillisesti en ulkomuotoni puolesta taida vielä mennä niin hyvin läpi poikana, että naisille sukupuolitetuissa tiloissa käyminen olisi mahdotonta - se on vain mulle äärettömän epämukavaa. Todennäköisesti tän prosessin aikana tulee myös vaihe, jolloin oikeasti saa jännittää, että kumman tilan valitseminen olisi läpimenevyyden kannalta vähemmän huono ratkaisu. Oispa vaan vessoja. Ilman mitään koodauksia. Puhumattakaan sitten pukukopeista... Niistä ja muista tilojen sukupuolittuneisuuksista lisää joskus toiste!

Prosessin alku & fiiliksiä

Kevät 2015

Syntyy päätös. Haluan elää, enkä vain olla jossain odotushuoneessa, välitilassa. Olen pohtinut pitkään, ja nyt olen varma. Luen vielä huolella läpi kaikki mahdolliset ohjeistukset eri nettisivuilta, puhun avopuolison kanssa n. kaikesta, aloitan blogin, kerron siskolleni (joka suhtautui muuten tosi kannustavasti, eikä asia edes kuulemma tullut yllätyksenä!). Päätän varata lääkäriajan, jotta saan lähetteen tutkimuksiin TAYSiin.

10.4.

Yritän varata lääkäriaikaa puhelimitse. Niitä ei ole, mutta puhelimeen vastannut henkilö on ihanan asiallinen. Olo on huojentunut, mutta samalla harmittaa.

13.4.

Käyn uusimassa jäykkäkouristusrokotuksen ja yritän samalla varata lääkäriaikaa, mutta niitä ei vieläkään (!!) ole saatavana. Saan tietää, että pari perutusaikaa on tullut ja mennyt. Kunhan vapaita aikoja tulee, ne menevät joka tapauksessa toukokuulle. Perkele. Seuraavan kerran jäykkäkouristusrokotusta ottaessani voinen toivottavasti juhlistaa prosessin taaksejääntiä ja hymyillä. Nyt ei kyllä hymyilytä mikään. Kehtaisikohan jo huomenna soittaa uudestaan ja kysellä aikoja? Haittaako, jos oon liian innokas?

Tänään bongasin kevään ensimmäiset leskenlehdet ja kuulin peipon visertelevän iloisia kevätlauluja. Tää kevät tuntuu enemmän keväältä kuin mikään kevät ikinä - elämä alkaa ja kaikkea kliseistä, ihanaa, levotonta ja vallatonta!

Aamupäivän luontokuva tiivistää oivasti fiilikset.

Sitten sitä masistelua:

Olen kutakuinkin laskelmoinut, että pääsisin TAYSiin viimeistään ensi syksynä. Mutta entä jos lähetteen saanti venyy? Jos lääkäri ei suostu kirjoittamaan lähetettä? Jumalauta että ahdistaa. Siitä asti kun tein päätöksen, fiilis on ollut ihan uskomattoman hyvä. Ihan sama, vaikka joudun vielä ensi kesän käyttämään binderiä. Ihan sama, vaikka joudun vielä arpomaan vessojen välillä, välttämään pukuhuoneita, vihaamaan peilikuvaani. Kun muutoksesta tulee konkreettinen, ei harmita niin paljoa. Kaikki tulee vielä olemaan hyvin. Ei joskus mystisessä ehkä-tulevaisuudessa, vaan ihan oikeasti, ehkä jo parin vuoden päästä.

Dysforia on tuntunut siis vähän helpottaneen, mutta tämä alun hitaus on vähän masentanut ja nostanut taas pintaan ärsyttäviä ajatuksia. Vilkuilen tahtomattani kuvajaistani kaikista heijastavista pinnoista, ahdistun vaatteista, äänestä, naamasta, muodoistani, kaikesta! Kehodysforian lisäksi vaivaa tuska sosiaalisista tilanteista. Ensi viikonloppuna on yhdet bileet, joissa on paljon semmoisia ei-niin-läheisiä kavereita, jotka eivät tiedä tästä prosessista mitään eivätkä myöskään osaa olla tytöttelemättä. Toisaalta tuntuu, ettei mulla ole tarvetta hieroa tätä asiaa kenenkään naamaan, mutta ois myös kiva osata reagoida jotenkin smoothisti erilaisiin tytöttelytilanteisiin. Mä en todellakaan tiedä, mitä niissä pitää sanoa. Kyse ei kuitenkaan (yleensä) ole sanojan taholta mistään loukkauksesta. Kaikki hienovaraisetkin korjausyritykset päättyy johonkin awkward-hiljaisuuteen, epäuskoiseen naurahteluun tai kauhistuneisiin anteeksipyyntöihin. Ah ja voi, miksi kukaan edes tytöttelee tai pojittelee tai mitä hittoa ikinä, ei kai muihinkaan fyysisiin ominaisuuksiin tarvitse puheessa ja teoissa viitata jatkuvasti. Miksi sukupuoli pitää edes saada tietää? Kyllästyttää, että sukupuolen pitääkin olla sellainen kuumottava kategoria, jota ilman ihmistä ei pysty kohtaamaan.

Sitten myös vähän realismia ja positiivisuusviritelmää:

Jo tää hidas alku kertoo kyllä prosessin haastavuudesta. Tää tulee varmasti vaatimaan enemmänkin mielenlujuutta ja taitoa käsitellä kaikkia ilmeneviä tuntemuksia. Totta kai mulla on hirveä kiire päästä eroon tästä väärästä kehosta ja saada tilalle oikea, mutta ei tämmöisen asian kanssa kuitenkaan sovi hoppuilla. Olo on yhtä aikaa levoton, hermostunut, hätäinen, onnellinen ja seesteinen.

Ehkä sitten helpottaa vähän, kun tutkimusjakso TAYSissa alkaa. Sitten on ehkä helpompi kertoa joillekin valituille ihmisillekin, että on tämmönen prosessi käynnissä. Nyt täytyy vain osata odottaa ja yrittää päästä nopeasti yli ikävistä tilanteista. Ehkä pitäisi kokeilla meditointia tai jotain muuta mielenrauhaa tavoittelevaa toimintaa, niin saisi sysättyä pahimpia dysforiafiiliksiä sivuun. Pitää fiilistellä kevättä.

715517 eli...

Tissit. Rinnat. Bosat. Daisarit. Melonit. Meijerit. Maitorauhaset. Kupit. Kummut. Nisät. Puskurit. Utareet. Titties. You name it. Semmosia on ihmisillä. Mutta mun on jotenkin ihan mahdotonta myöntää, että mullakin olisi. Vähän helpompi on puhua manboobseista, möykyistä tai niistä jutuista tässä. Silti iskee aina hirveä kehodysforia, se on vaivannut aina mitä suuremmissa määrin juuri tässä rintakehän alueella.

(Kehodysforia = kehon ja sukupuoli-identiteetin ristiriidasta aiheutuvaa ahdistusta ja  vierauden tunnetta)

Tissiahdistukseni (eli "kenen nämä on ja miksi ne on mulla" -ahdistus) alkoi joskus siinä ala-asteen lopuilla, kun keho muutenkin päätti ihan omine lupineen ryhtyä naiselliseksi. Siitä asti olen kääntänyt hartioita eteenpäin, vihannut peilikuvaani, koittanut peitellä etumustani käsilläni ja suosinut löysiä sekä tummia paitoja. Piinallisen suostuttelun jälkeen taivuin käyttämään äidin ostamia rintaliivejä. Vähitellen aloin itse tilaamaan netistä urheiluliivejä, jotta saisin ongelmani paremmin peiteltyä. Kokeilin välillä taistella ideaalisiteen kanssa ja muutaman kerran seisoin jo peilin edessä jesarirulla kädessäni - mutta ei niistä säädöistä mitään tullut (onneksi). Muutamia vuosia sitten ratkoin möykkyongelmaani tilaamalla ekan binderini, eli semmoisen rintojen litistämiseen tarkoitetun vaatekappaleen. Sittemmin bindereitä on siunaantunut kaksi lisää ja tarkoituksenani olisi tilata vielä yksi, joka toivottavasti jää viimeiseksi. Toivoisin hirveästi olevani niin hoikka ja lättärintainen, että pelkät urheiluliivit riittäisivät, mutta valitettavasti mun manboob-ongelmani on enemmän siellä vesimeloniosastolla (sori epämääräiset koot, mutta mulla ei ole mitään käsitystä siitä miten mikään kuppikokosysteemi toimii). Binderikään ei peitä kaikkea, mutta sen kanssa on nyt toistaiseksi vaan elettävä. Kuten jo mainitsin, löysät ja tummat paidat auttavat paljon, vaikka oiskin tosi kiva joskus käyttää sitä tiukempaa valkoista t-paitaa... Mutta joskus sitten.

Kuva täältä.

Joskus ekaa binderiä hankkiessani koko homma tuntui ärsyttävän hankalalta, joten päätin koota tähän tämmöisen lyhyen, omiin kokemuksiin ja vuosien varrella karttuneeseen tietoon perustuvan tiiviin bindausinfon niille, joille pelkät urheiluliivit eivät riitä.

Mistä ja miten binderin voi hankkia?

Mun käsittääkseni Suomessa bindereitä ei myydä missään, mutta niitä ja muita transelämää helpottavia välineitä voi ostaa useammastakin ulkomaisesta nettikaupasta. Tilaamiseen tarvitsee pääasiallisesti joko luottokortin tai paypal-tilin. Tässä muutama sivusto, joista tiedän ihmisten onnistuneesti tilanneen hyväksi kokemiaan bindereitä ynnä muuta:

T-Kingdom

Danae

Underworks

Love Boat

Ideaalisiteet ynnä muut ovat ehkä helpommin hankittavissa, kuin nettikaupoista tilattavat binderit, mutta en missään nimessä suosittele niitä. Siteiden ja teippisähellysten kanssa säätäminen on vaikeaa, lisäksi lopputulos on epätasainen ja pahimmillaan vaurioittaa kehoa pahasti. Kunnon binderin hankkiminen säästää siis myös hirveästi aikaa ja vaivaa, sen lisäksi että lopputulos on kaikin puolin parempi.

Omia kokemuksiani...

Mulla on kolme erilaista binderiä, jotka ovat tuntumaltaan ja bindaustehokkuudeltaan kaikki tosi erilaisia. Ekan binderini sain vähän käytettynä tuttujen kautta, toisen tilasin T-Kingdomilta ja kolmannen Underworksilta.

Love Boat: Velcro Long Chest Binder (vähän paranneltu malli siitä, minkä mä omistan)
+ pehmeä materiaali tuntuu hyvältä iholla
+ bindaa paremmin kuin esim. urheiluliivit
- ...mutta ei kuitenkaan bindaa läheskään täydellisesti
- kiinnitetään sivusta tarranauhalla, joka tietenkin ajan myötä menettää tehoaan ja binderi aukeilee jatkuvasti (jos kuitenkin vain törötät binderi päällä kuin tikku paskassa, sinulla ei pitäisi olla mitään hätää)

T-Kingdom: Model 1700
+ bindaa kohtalaisen tehokkaasti
+ tarrakiinnitys pysyvämpi, kuin edellisessä
- ...mutta sekin toki kuluu!
- ihan älyttömän epämukava päällä, yläosan materiaali hiertää ja hiostaa tajuttomasti
- lisäksi alaosan outo helmakangas on tiellä

Underworks: Ultimate Chest Binder Tank
+ ei epäluotettavia kiinnityssysteemejä, vaan puetaan päälle paidan tavoin
+ miellyttävä materiaali, joka jopa hengittää yllättävän hyvin
+ bindausteho on loistava!
+ edullinen hinta ja nopea toimitus
- bindausteho tuntuu hieman kuluvan ajan saatossa
- rajussa menossa rullautuu hieman ylöspäin, mutta (+) pääosin pysyy hyvin paikoillaan

Mikä binder kannattaa valita?

Mulla on kokemusta vain edellämainituista kolmesta binderistä, mutta en silti osaa sanoa, mikä Just Sulle olisi paras. Paras tapa on ottaa mittanauha kauniiseen käteen ja lukea huolella valitsemansa liikkeen mittataulukoita. Myös mittatilaustöitä on mahdollista saada useammastakin paikasta. Mä olen tykännyt noista paitaa muistuttavista pidemmistä malleista, eritoten edellä esittelemäni Underworksin binderi menee käytännössä aluspaidasta. Lisäksi umpinaisuus on plussaa ja tuo vähän turvallisuutta, kun ei tarvitse koko ajan pelätä että binderi aukeaa. Umpinaista tosin ei varmaan kannata ottaa kauhean tiukassa koossa - paitsi jos sulla on joku hovipukija varmistamassa ettet jää nolosti jumiin. :D Ylipäätään väittäisin, että jos arvot kahden koon välillä, ota se isompi.

Liikkeiden välillä on paljon eroja: T-Kingdomin binderit on suunniteltu lähtökohtaisesti kai hoikkavartaloisille (ja hyvä on myös huomioida, että aasialaisten firmojen vaatekoot on eurooppalaisia pienempiä), Underworksin bindereistä taas moni tukevampi on löytänyt pelastuksensa. Ylipäätään täytyy kyllä mainita, että Underworks on toiminut mulle parhaiten ja siitä myös olen kuullut eniten positiivisia arvioita.

Voiko bindaamisesta olla jotain haittaa? Miten bindata oikein?

Fakta ja plussa: bindaaminen lievittää dysforiaa. Kuitenkin liiallinen sitominen voi vaurioittaa ihokudoksia ja liian kireä bindaus voi aiheuttaa vakavampiakin sisäisiä vaurioita. Jos et saa happea ja kyljet ovat mustelmilla, pitää viimeistään huolestua. Bindauksen tavoitteena olisikin syytä olla parempi olo, jota kehon runteleminen ei missään määrin auta tai edistä. Varsinkin jos haaveena on mastektomia (eli rintaleikkaus), terveestä rintakehäalueesta on etua.

Surkeimpien alhojen aikana mullakin on pyörinyt koko ajan mielessä karmeita keinoja väkivaltaiseen tissimurjontaan. Nämä ajatukset kuitenkin menevät varmasti ohi ja murheen laaksosta tie on vain ylöspäin. Dysforian hyväksyminen ja katkeruudesta ylipääseminen on auttanut ainakin mua: tää ongelma on ja pysyy, en voi itse irrottaa näitä möykkyjä itsestäni vaikka kuinka pahasti niitä mulkoilisin. Pahalta saa tuntua, mutta haluan tehdä kaikkeni, että joskus tuntuisi vaan oikealta ja hyvältä. Tuskaa myös helpottaa, kun tajuaa, ettei ongelman tarvitse olla ikuisesti pysyvä. Prosessin aloittaminen on helpottanut ihan suunnattomasti, kun tiedän ettei tää kestä loppuelämää. Kliseistä, mutta KYLLÄ SE SIITÄ.

Binderin käyttö on toisaalta helpotusta tuovaa, kun järkyttävä kumpu pienenee semijärkyttäväksi ja ne hirveät hölskyvät möykyt pysyvät suunnilleen paikoillaan. Dysforian lievenemisen tuoma pieni helpotus ei silti tee nihkeästä asusteesta mitenkään miellyttävää päällä. Varsinkin kesähelteillä hiostusongelma on auttamattomasti aivan perseestä. Mä olen muutenkin niin yliherkkä lämmölle, että miltei hikoilen binderi päällä talvipakkasellakin. (Vilukissoille binderistä ei toivottavasti ole näin paljoa harmia!) Mä käytän binderiä ainoastaan ihmisten ilmoilla, kotona hengailen löysässä telttakokoisessa t-paidassa. Ylimääräisen liikkeen tunteminen ja oman peilikuvansa näkeminen toki ahdistavat, mutta ainakin kroppa pysyy paremmassa kunnossa ja se on jatkon kannalta tärkeää! Yhdet urheiluliivitkin mulla vielä on, niitä käytän lähinnä öisin jos sattuu olemaan vaikka yövieraita. Jostain syystä mua ahdistaa ajatus siitä, että pitäisi hengata ihan täysin suojattomana jos on vieraita samassa taloudessa. :D

Tiivistäen siis: binderiä ei kannata pitää päällä liian pitkiä aikoja ja tekee hyvää riisua se aina kun mahdollista. Binderi täytyy myös muistaa välillä pestä! Ja ennen kaikkea: jos bindaat, älä käytä mitä tahansa epämääräisiä sidontavälineitä, vaan ihan oikeaa binderiä, joka on suunniteltu rintojen litistämistä varten. Esimerkiksi Underworksin binderit on asiantuntevasti suunniteltu gynekomastiasta (eli rintojen kasvusta) kärsiville miehille tai transmiehille, joten oikean kokoisella binderillä tuskin katkotaan kylkiluita.

Muita apuja rintakehäongelmiin?

Liikunta! Valitettavasti. Mä olen suuri liikunnanvihaaja. Osittain siksi, että oon vaan hedonisti ja laiska sohvaperuna, mutta myös mm. koululiikuntatraumojen ja pukukoppiahdistuksen takia. Toki myös binderin kanssa liikkuminen on ihan tajuttoman ärsyttävää. Kokeilin viime syksynä käydä juoksemassa, mutta binderi rullautui vaan kainaloihin ja mulla meni hermot ekan lenkin aikana ihan liian monta kertaa. Liikunta kuitenkin kannattaa: painonpudotus pienentää manboobseja ja lihasten kehittäminen tekee samoin hyvää. Varsinkin mastektomiaa ja tulevaa unelmarintakehää ajatellen lihaskuntotreeni on hyvä juttu, eikä mikään muu motivoi ainakaan mua sen paremmin kuin ajatus ylävartalosta joka näyttää vielä joku päivä siltä miltä sen pitääkin. :) Kirjoittelen omasta liikuntaprojetistani vielä erillisen postauksen, mutta jotain voin toki jo tässäkin kertoa.

Koska mastektomiaan on vielä piiitkä aika, ainakin vuosi tai pari, oloani helpottaa suuresti jos tätä daisarikokoa saa laihduttamalla edes hieman pienemmäksi. Alkutekijöissään oleva treeniohjelmani käsittää aerobista liikuntaa (kävelylenkkejä ja erinäistä pelailua) sekä toistaiseksi kotona tehtävää lihaskuntotreeniä, jota olen keskittänyt rintakehän ja hartioiden alueelle. Salilla käynti tuntuu vielä tässä vaiheessa liian ahdistavalta jutulta, mutta onneksi kotonakin voi tehdä tosi paljon! Kotona voi sitä paitsi treenata ilman binderiä. Musta on itse asiassa kivointa punnertaa ilman paitaa, koska jotenkin paidattomana hengailu tuntuu vaan tosi luonnolliselta ja hyvältä. Toki siihen vielä liittyy paljon dysforiaa, mutta toisaalta treenatessa pieni vitutus jopa motivoi. :D Kuntokuuri ja terveellisempi elämä on tietty kokonaisvaltaisesti elämää ajatellen tärkeää, mutta juuri nyt suurin motivaattori on rintakehäprojekti.

Muu bindaus/dysforiakysymys?

Kysy! Vastaan. :)

Matkani tähän saakka.

Kuten edellisessä tekstissä kirjoitin, mulla on matkaa takana kohta kolme vuosikymmentä. Nyt olen päässyt käänteentekevään etappiin, joka on vaatinut jo aika rankkaa sukupuoliristiriidan prosessointia. Miten tähän on tultu? Mistä tiesin, että sukupuoleni ei ole sama kuin se mitä vartaloni antaisi olettaa? Milloin ja miten hyväksyin sen? Lyhykäisyydessään asian voisi ilmaista näin: olen tiennyt aina, mutta asian ymmärtäminen ja hyväksyminen ovat vieneet kumpikin aikansa. Tämän kaiken voi ilmaista pidemminkin.

Tarina alkaa suunnilleen siitä, kun olen ehkä kolmevuotias. Bula-hatut ovat muotia, ja sellaisia on myös päiväkodissa pojilla. Vingun hattua äidiltä kaupassa, mutta minua käsketään laittamaan hattu nopeasti takaisin paikalleen, koska se on poikia varten. (Myöhemmin olen kyllä todennut, että taisi niitä hattuja olla tytöilläkin, haha.) Tämä muisto on ensimmäinen. Muistan vieläkin äärettömän hämmennykseni ja tunteen siitä, että minua ei ymmärretä. Tiesin kyllä, että hattu on poikien ja juuri siksi se kuuluu myös minulle - asia on täysin päivänselvä! Vähitellen näitä tapauksia tulee lisääkin: riidat mekkojen pukemisesta ja rumasta tyttöjen tukasta, onni siitä, kun sain mielestäni pojalle sopivat kurahousut tai college-paidan. Lukuisten pettymysten ja hämmennyksen lisäksi tunsin salaista riemua, jonka opin aika nopeasti peittämään, ettei saavutettua etua vietäisi pois. Lapsuus toki on etsimistä ja leikkiä, ja siten maailman tutkimista ja haltuunottamista. Leikkien tai lelujen jakaminen poikien ja tyttöjen leikkeihin on typerää. (Ei tosin koske vaan lapsia, kattokaa nyt näitäkin: http://pointlesslygenderedproducts.tumblr.com) Olen iloinen siitä, että sain kokeilla vähän kaikkea: isän suuria saappaita ja äidin vanhaa pitsimekkoa. Siten tarkastelin maailmaa ja etsin omaa paikkaani. Tykkäsin lapsena sekä "tyttöjen leluista" että "poikien leluista" - enkä muista juuri rajoittaneeni tekemisiäni tässä suhteessa, suurin osa lempileikeistäni oli sitä paitsi koko hölmön kategorisoinnin ulkopuolella. Jälkeenpäin olen kyllä tuntenut hienoista ärtymystä siitä, että äiti on ahkerasti videoinut tai valokuvannut joka ikisen kerran kun olen koskenut nukkeen tai keikistellyt ylisuuressa mekossa. Dokumentoimatta ovat jääneet pikkuautot, dinosaurukset ja joulupukille kirjoitetut kirjeet, joissa toivoin turtleseja tai prätkähiiriä. Joka tapauksessa ristiriitaisuus liittyi aina ulkomuotooni eli lähinnä vaatteisiin ja hiuksiin. Tuntui ihan älyttömän väärältä ja nololta joutua näyttämään tytöltä. Jossain vaiheessa äiti otti puheeksi korvakorut (joita sukulaiset harmikseni antoivat mulle lahjaksi varmaan teini-ikään asti, missä lie lojuvat käyttämättöminä) ja muistan tapelleeni aiheesta lukuisia kertoja. En kuitenkaan muistaakseni ole osannut sanallistaa kokemustani, enkä ehkä ole osannut nähdä vaihtoehtoja tai kieltääkään, kun on sanottu että olen tyttö ja sillä hyvä. Loppukaneetiksi täytyy kyllä huomauttaa, että lapsuuteni on ollut kaikin puolin hyvä, vaikka nämä sukupuoliristiriidan kokemukset toki aiheuttivat kaikenmoista hämmennystä, itkua ja hampaiden kiristystä.

Viime joulukuussa bongattua. Why?

Tietyssä mielessä asiat ovat edelleen hyvin samalla tavalla, kuin varhaislapsuudessani. Sukupuoliristiriita koskee ensisijaisesti kehoani, ei tekemisiäni, sanomisiani tai mielenkiinnonkohteitani. Väitän, että jokaisessa ihmisessä on kulloisenkin kulttuurin sekä feminiiniseksi että maskuliiniseksi määrittelemiä piirteitä tai toiminnan tapoja. Sukupuoliristiriita toki rajoittaa toimintaani: olen huomannut tarkoituksellisesti tukahduttaneeni feminististä puoltani, ettei se suotta korostaisi naistyypillistä kroppaani. Tuntuu ihan huvittavalta, että joskus menneinä vuosina ajattelin pakkomielteisesti miehekkäitä tapoja elehtiä tai vähättelin kiivaasti herkkyyttäni, jotta voisin kompensoida feminiiniseksi miellettävää vartaloa toimimalla överimaskuliinisesti. Myönnän että teen tätä jossain määrin edelleen, mutta olen opetellut enemmän olemaan aidosti oma itseni. Uskon, että asia helpottuu entisestään kunhan korjausprosessi käynnistyy ja etenee. Kaikenlaiset genderfuck-jutut tosin ilahduttavat mua ihan mielettömästi. Tästä lisää joskus toiste, etten nyt ihan täysin eksy aiheesta.

Suurimmat ongelmat ruumiini kanssa alkoivat teini-iässä. Vartaloni alkoi yllättäen (ihan ilman sarkasmia - oikeasti muistan yllättyneeni tosi paljon!) muuttua ja kehittyä kohti fyysistä naiseutta, ihan tilaamatta ja pyytämättä. En väitä että teini-ikä olisi mitään helppoa ja kivaa aikaa juuri kenellekään, mutta fakta on, että minulle se oli harvinaisen kammottava elämänvaihe. Jos ongelmat aiemmin liittyivät juhlamekkoon tai keskusteluun korviksista, nyt jouduin kantamaan väärän kehon tunnetta mukanani joka paikkaan ja koko ajan. Valokuvissa yritin aina muistaa pitää kädet puuskassa rintakehän nousseita möykkyjä piilottamassa, ja hellepäivinäkin kieltäydyin katkerana uimareissuista. Näin tuona aikana hirveästi vaivaa, että en koulun liikuntatunneilla joutunut kertaakaan uimahalliin. Ja voi hyvät jumalat, yksi elämäni traumaattisimpia kokemuksia on se, kun äiti komensi minut mukaansa naisten alusvaateliikkeeseen ostamaan rintaliivejä. Vieläkin kuvottaa koko nöyryytys ihan äärettömän paljon. Joskus esiteininä, ehkä kuudennella luokalla, säikähdin ekaa kertaa, että nyt mä sitten muuten olen viallinen, kun en tajua miten pitää toimia että alkais olemaan tyttö - kaikki muut tajuaa, mutta mä en. Mulla oli myös joku hatara käsitys siitä, että transut on mekkoihin pukeutuvia miehiä tai joitain muuten sairaita hylkiöitä - homoista nyt puhumattakaan. Kielsin koko jutun ja yritin epätoivoisesti koittaa väkisin olla tyttömäinen. Ala-asteella roolini luokassa oli lähinnä hieman ulkopuolinen tarkkailija, mutta totesin parhaaksi selviytymiskeinoksi mennä joukon mukana ja vältellä poikabakteereita. Suostuin joskus siihen, että äiti sai letittää hiukseni ja yritin kiinnostua "tyttöjen jutuista". Yläasteella kokeilin meikkaamista ja yritin pari kertaa käydä shoppailemassa itselleni jonkun tyttömäisen vaatteen, joita en sitten kuitenkaan osannut käyttää. Joka kerta nämä kokeilut päättyivät hirveään itseinhoon, jota en vielä osannut nimetä dysforiaksi.

Ehkä noin neljätoistavuotiaana ajatukseni olivat kehkeytyneet siihen pisteeseen, että ryhdyin arastellen rakentamaan itselleni lesboidentiteettiä ja koitin sitä kautta etsiä itseäni ja ratkoa ristiriitaisia tuntemuksiani. En tosin ole ikinä aidosti rajoittanut seksuaalisuuttani sukupuoliin, mutta poikien kanssa säätäminen kaatui aina siihen, että en yksinkertaisesti voinut ryhtyä tytöksi kenellekään. Vasta joskus 20-vuotiaana tajusin, että ei pojan kanssa oleminen tee musta yhtään sen enemmän tyttöä kuin mikään muukaan. Lesboilukin kyllä tuntui koko ajan ihan tosi väärältä, enkä halunnut käyttää itsestäni koko sanaa yhtään sen enempää kuin "tyttöä", "naista" tai mitään muuta väärän sukupuolen termiä. Mutta oli se jonkinlainen kompromissi. Näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu tosi raskaalta kaikki tuon ajan sekoilut. Koitin uutterasti olla kuten muut ja esimeriksi keskustella "kuumista julkkiksista" tai siitä, mitkä piirteet ihmisessä näyttää hyvältä. (Tissi- vai persemies, blondi vai brunette, blablaa..) Sittemmin olen miettinyt, että onko noi puheet kaikkien osalta vain esitystä vai eikö ne vaan ole mun juttuni. Ihastun ihmiseen sen perusteella, miten se on tässä maailmassa olemassa. Sukupuolella ei tässä tapauksessa ole mitään väliä. Hullaannun tapoihin, ajatteluun, yksilöllisyyteen, persoonaan. Toki voi sanoa, että jollain on kaunis hymy tai no vaikka se hyvä takapuoli - mutta standardeja mun on ihan mahdotonta nimetä.

Aanyway. Mitä tulee teini-iän jälkeen? Loppuuko teini-ikä täysi-ikäistymiseen? Alkaako jälkiteineys? Ainakin omalla kohdallani tuntui siltä. En voi väittää että olisin ollut täysi-ikäistyessäni erityisen aikuinen tai kypsä, vaikka milloinkaan muulloin elämässäni en olekaan siitä ollut yhtä varma kuin tuolloin. (Sittemmin olen todennut että juuri näinhän tää menee aika monella muullakin ihmispololla.) Lukion jälkeen pidin välivuosia. En kertakaikkiaan olisi ollut tarpeeksi kypsä aloittamaan opiskelijaelämää. Nuo vuodet olivat jatkon vuoksi tarpeellisia itseni löytämisen ja ihmisenä kasvamisen kannalta, mutta olivat ne myös aivan ehdottomasti elämäni hirveintä aikaa. Lähdin kotoa ovet paukkuen hirveällä kiireellä, ymmärrystä vailla olevana sorrettuna uhmaikäisenä muka-aikuisena. Päädyin tyhmyyttäni karmeaan "parisuhteeseen" ja aika pian tunsin olevani täydellisessä umpikujassa. Sukupuoliristiriitani oli päätynyt siihen pisteeseen, että kieltäminen muuttui kaupanteoksi: "Jos mä vain saan käyttää näitä miesten vaatteita, niin mun ei tarvitse olla mikään trans ja mennä mihinkään leikkauksiin tai kertoa kellekään...". Ei riittänyt. Asiaa pahensi vielä tämän jäätävän seurustelutilanteen toinen osapuoli, joka ei todellakaan hyväksynyt "mitään transuilua" ja sen kitkemiseksi mm. osteli mulle jatkuvasti tyttöjen vaatteita, joiden käyttämättä jättäminen olikin sitten yksi mainio riidan aihe. Elämä oli yhtä mustaa aukkoa, mutta tajusin sentään hakea apua. Menin juttelemaan lääkärille ja sain diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta. Masennuksen hoitaminen auttoi pahimman yli. Muistan kyllä viimeisen käynnin psykiatrin luona, kun se sanoi suunnilleen seuraavaa: "Kirjoitan tänne sun tietohin että oot nyt terve nuori nainen, onko hyvä?" En osannut kieltää, vaikka kurkkua kuristi, teki mieli huutaa häpeästä ja inhosta. Samalta tuntuu edelleen joka kerta, kun tapahtuu vastaava määrittelyvirhe. Olin siis muuten terve, mutta kärsin todella pahasta kehodysforiasta. Elämä oli kuitenkin kääntymässä voiton puolelle: sain rohkeutta hakea opiskelupaikkaa ja muuttaa omilleni.

Opintojen alkaminen ja omilleen muutto aloitti uuden vaiheen elämässäni. Kaupanteko sukupuolesta loppui, tilalle tuli viha ja katkeruus. Tosin luulot myös korvautuivat tiedolla. Kuulin ekaa kertaa sellaiset termit, kuten transgender, queer, panseksuaali, cissukupuolinen... Maailmani laajeni suunnilleen avaruuden verran. Aloin ymmärtää, mistä sukupuolessa on kyse ja ennen kaikkea aloin ymmärtää itseäni. Uskalsin kertoa lähimmille ystäville tuntemuksistani. Hankin ensimmäisen binderini, joka oli aika epämukava ja kehno, mutta silti merkitsi mulle ihan mielettömän paljon. (Tähän asti olin käyttänyt randomisti netistä nolostellen tilattuja urheiluliivejä, se yksi ja ainoa kauppareissu äidin kanssa silloin joskus piisasi loppuelämän tarpeiksi.) Mutta ne viha ja katkeruus. Mietin suunnilleen päivittäin, että miksi minä ja miksen vaan pystyisi tottumaan tähän kehoon. Ja miksi mua tytötellään, vaikka tiedän nyt paremmin kuin koskaan, että se ei ole totta. Kesti suunnilleen puolikkaan vuosikymmenen, että pystyin ylittämään negatiiviset tunteet ja katsomaan rohkeasti pelkoa kohti. Se vaati uskallusta, paljon asian pohdiskelua ja keskustelua parhaiden ystävien ja avopuolison kanssa. Ja nyt mä viimein olen tässä. Sukupuoliristiriitaa lukuunottamatta elämäni on ensimmäistä kertaa ihan mielettömän onnellista ja uomissaan, siitä myös peräisin kaikki tämä rohkeus hyväksyä itseni juuri tällaisena, transmiehenä, ja lähteä prosessiin avoimin mielin. Matkan jatkuminen tuntuu ensimmäistä kertaa seesteiseltä ja tasapainoiselta. Hyväksytyksi tulemiseen liittyy vielä aika paljon pelkoja, mutta uskon että niistäkin on mahdollista selvitä.

VAU, tuli tosi pitkä teksti vaikka tiivistinkin paljon. On aika terapeuttista kirjoittaa tämmöistä, näkee itsensä taas vähän kokonaisempana ja elämän jonkinlaisena jatkumona ja kasvamisena, eikä vaan sarjana epäonnistumisia.

Alkaa!

Hei maailma! Tämän blogin tarkoituksena on avautua sukupuolisuudesta(ni), epävarmuudesta ja varmuudesta, itseni etsimisestä ja löytämisestä, sekä edessä olevasta sukupuolenkorjausprosessistani. Teksteistä on toivottavasti apua myös jollekin muullekin queer-trans-mikämäoon -ongelmien parissa kamppailevalle tai muutoin aiheesta kiinnostuneelle. Kirjoitan anonyymisti X-Men-identiteettini takaa, koska siten kirjoittaminen ja kaikesta tästä avautuminen tuntuu helpommalta. Whew.

Meitzi.

Tässä kuitenkin jotain minä-faktaa. Olen 80-luvun tuotos, ysärilapsi ja kohta kolme-huhhuh-kymmentä vuotta vanha, wow. Opiskelen korkeakoulussa vielä hyvän aikaa, mutta toivottavasti en ikuisuutta. Toiveenani olisi saada korjausprosessi suurelta osin hoidettua ennen uraputkeen siirtymistä. Tykkään hifistellä kaikenlaisten asioiden kanssa, listata juttuja, kuluttaa kulttuuria ja tarkkailla maailmaa. En tykkää siitä, että vartaloni on hieman vääränlainen ja saa minut vaikuttamaan ihan naiselta. Yksi maailman suurimmista ongelmista on luullakseni ihmisten keskinäisen ymmärryksen ja kunnioituksen puute. Toivottavasti näillä teksteillä voisin vaikuttaa siihen edes hivenen.

Tämän blogin aloittaminen on eräänlainen etappi, johon olen tähdännyt jo pidemmän tovin. Tää on jotain, mikä konkretisoi prosessin, johon olen päättänyt ryhtyä. Tavallaan musta kyllä tuntuu, etten halua avata tätä prosessia muille kuin ihan läheisimmille ihmisille: tämä ns. ongelma on nyt vaan hoidettava, ja sitten elämä saa jatkua. Mutta selattuani ja myös intensiivisesti luettuani liudan transblogeja, ja saatuani niistä aivan valtavasti rohkeutta, totesin, että näitä tekstejä tarvitaan. Tää anonymiteetti on nyt siis jonkinlainen kompromissi, ainakin näin alkuun. Matkan alussa fiilis on huikea. Toisaalta pelottaa ja jännittää noin tsiljoona suurta ja pientä asiaa, mutta samalla olo on miltei euforisen hyvä. Viimeinkin tää on totta! Kohti ääretöntä ja sen yli!

Tästä hetkestä prosessini edennee siten, että otan asian puheeksi ystävieni ja perheenjäsenteni kanssa. Siskoni ja parhaimmat ystäväni tietävät jo sukupuoliajatuksistani, mutta eivät vielä siitä, että olen nyt päättänyt aloittaa sen konkreettisen korjausprosessin, josta olen korkeintaan vihjaillut. Avopuoliso on toistaiseksi ainoa, joka tietää, tukee ja ymmärtää täysin. Ilman tätä tukea en vielä olisi näin pitkällä. Sitten tulee se vaikein osuus: vanhemmille kertominen. Tiedän aiheuttaneeni elämäni aikana heille lukuisia rytmihäiriöitä, mutta TÄMÄ on epäilemättä se epätoivottu grande finale. Luulen, että asia ei tule ihan täytenä yllätyksenä, mutta aivan varmasti järkytyksenä. Näemme sen verran harvoin, että kasvokkain kertomista saisi odottaa liian pitkään ja muutenkin se tuntuu ihan äärettömän vaikealta. Suunnitelmissani on siis kirjoittaa pitkä kirje. Se toivottavasti antaa myös äitille ja iskälle vähän prosessointiaikaa.

Mutta nyt! Alkaa!