1. TAYS-käynti: sairaanhoitajan aika

Prosessi tuntui alkaneen virallisesti ja ihan oikeasti sillä hetkellä, kun toukokuussa varasin lääkäriaikaa lähetteen saamista varten. Sitten tuli kirjeitä, jotka konkretisoivat tätä kaikkea vähän lisää. Mutta vasta eka TAYS-käynti tuntui siltä, että nyt olen oikeasti liikkumassa eteenpäin tämän asian kanssa.

Eka aika oli tuossa jo ainakin viikko sitten, mutta en ole saanut aikaiseksi päivittää siitä mitään, kun on ollut liian kiireistä kaikkien työ- ja opiskeluhommien kanssa. (Nytkin pitäisi tehdä jotain muuta, mutta onhan tämäkin tärkeää.) Kaikkinensa koko tapaaminen meni tosi hyvin ja siitä jäi positiivinen fiilis, joskin nyt sitten alkoi taas tää epätoivoinen odottelu, kun seuraavasta ajasta ei vielä ole tietoa.

Mutta mitä siellä sairaanhoitajan ajalla sitten tarkalleen ottaen tapahtui?

Koko reissuun meni yksi päivä. Huristelin bussilla Tampereelle ja ihmettelin, kun ei oikeastaan jännittänyt yhtään. Koko kuluneen kesän olisin voinut vaikka laskea suunnilleen tunteja tähän ekaan tapaamiseen ja jollain tapaa se on ollut mielessä kaihoisana odotuksena varmaan joka päivä. Tyynen rauhallisena vaan luin päivän lehteä bussissa, mussutin patonkia ja otin jopa torkut. TAYSin alueella seikkailukin sujui ihmeen helposti, vaikka siellä tällä hetkellä on ties mitä rakennustöitä sekoittamassa ihmisten suuntavaistoja.

Olin paikalla miltei tuntia aiemmin. Ihan suunnittelemattomasti, mutta hauskana yhteensattumana mulla oli mukana John Irvingin Minä olen monta -teos, jossa sukupuolen moninaisuus on aika kantava teema (en itseasiassa tiennyt koko asiaa ennenkuin ryhdyin sitä lukemaan). Onneksi kuitenkin oli kirja mukana, sillä odotushuoneen lehtivalikoima aiheutti huvittuneisuutta: Me naiset & erinäisiä urheilulehtiä. Olikohan tää joku sukupuolistereotypia-testi? :D Pitäydyin omassa kirjassani.

Vastaanottohuoneeseen päästyäni ajantaju jotenkin katosi: sairaanhoitajan kanssa oli mukavaa jutella. Tuntui oikeastaan tosi hyvältä vastailla kysymyksiin ja vuodattaa kaikkia asioita, joita oon pyöritellyt päässäni ties kuinka kauan. Toki oon jutellut niistä avopuolisolle ja joillekin ystävillekin. Kaikkea ei tietenkään ehtinyt käymään läpi, mutta ei myöskään jäänyt sellainen fiilis, että jotain tärkeää olis jäänyt sanomatta. Kyseessä oli lähinnä mun tilanteen pohjakartoitus: puhuttiin mm. sukupuoliristiriidan ilmenemisestä elämän varrella ja masennuksesta, joka mulla on joskus ollut. Sain myös täyttää pari lomaketta, joissa ilmeisesti kartoitettiin lisää mun sukupuolikokemustani. Lopuksi todettiin, että olen selvästi miettinyt näitä asioita pitkään, ja ei liene mitään esteitä etteivätkö tutkimukset voisi tästä jatkua normaalisti. Sain mukaani pienen kasan luettavaa ja myös hauskaa puuhaa paluumatkalle, nimittäin sosiaalityöntekijän aikaa varten täytettävän monistenivaskan. Kokonaisuudessaan aikaa meni reilut kaksi tuntia. TAYSilla on kuulemma aika paljon jonoa, joten seuraava aika saattaa mennä parin kuukauden päähän. Pieni pettymys, mutta ymmärrettävää. Eihän mulla tavallaan mikään kiire kuitenkaan ole.

Kävelin hyvillä mielin Tampereen keskustaan, kävin syömässä ja täyttelin samalla sitä järkälemäistä monistenippua. Siihen sai kyllä vuodattaa elämäänsä hyvin tarkasti, aina vanhempien luonteiden kuvailusta kaveripiirin aktiviteetteihin ja omaan opintohistoriaan. Huhhuh. Paluumatkan käytin vain jonkinlaiseen ajatusten reflektointiin ja nukkumiseen. Palasin monisteiden äärelle seuraavana päivänä, jolloin onneksi ei ollut mitään pakollista menoa, ja sain sen vielä samalle päivälle postiin. Vielä ei ole tullut kutsua seuraavalle ajalle, mutta jospa lähiaikoina... Toivoisin, että se aika ehtisi vielä olla tämän vuoden puolella, mutta suoraan sanoen on realistisempaa ajatella sen osuvan jonnekin tammikuulle.

Nyt on kuitenkin aika rauhallinen, hyvä ja varma olo. Asiat etenee. Dysforia on mukana joka päivässä, mut ainakin tiedän, että oon vähitellen pääsemässä kohti tavoitettani. On tehnyt tosi hyvää ajatella näitä asioita tarkasti eri näkökulmista. Vaikka oon kärsimätön, näiden venailuviikkojen aikanakin ehtii vielä varmasti pohdiskella omia tuntojaan vielä lisää.

Syysotos!

Mä olen myös viime aikoina yrittänyt päästää irti tytöttelyyn liittyvästä ahdistuksesta. Joka kerta on aina tosi karmiva isku vyön alle. Varsinkin, jos on kerrankin tosi itsevarma ja läpimenevä olo. Tässä cisseksistisessä kulttuurissa on valitettavasti myös ymmärrettävää, että me kaikki olemme oppineet tyttö/poika & setä/täti -jaottelut jo ihan taaperoina. Kyllä itselläkin tulee joskus sukupuolittaminen ihan selkärangasta, vaikka sitä kuinka luulee olevansa valistunut sukupuolten moninaisuudesta. On kyllä aina mielenkiintoista reflektoida näitä sisäistämiään stereotypioita! Joka tapauksessa, koitan olla välittämättä muhun kohdistuvasta tytöttelystä. Sitä ei onneksi tapahdu kauhean usein, enkä myöskään usko, että juuri kukaan tytöttelee ihan vaan vittuillakseen. Pyrin korjaamaan virheellisen sukupuolittamisen - tosin se voi johtaa kummiin katseisiin tai jopa loukkaantuneisiin eleisiin, mutta ehkä mun ei tarvitse ottaa siitä itseeni. Ja vaikka jossain tilanteessa en saisi suutani auki, on parempi yrittää tunkea juuri kuultu tiedostamaton kommentti toisesta korvasta ulos kuin jättää sitä päähän viikkokausiksi vellomaan ja tuottamaan itseinhoa. Se ei ole helppoa, mutta olen kyllä huomannut selkeää parannusta! Ehkä mä jossain vaiheessa pystyn suhtautumaan tytöttelyyn vain huvittuneena. Tai mikä parasta, ehkä se jonain päivänä loppuu ihan kokonaan.

Eka TAYS-aika ja kunka sen odottamisesta selviää.

Noin neljän kuukauden odottelu palkittiin viimein TAYS:in kirjeellä. Ja siis ei, sitä aikaa ei ole vielä ollut. Parin viikon päästä vasta. Nyt olen päässyt jonkinlaiseen turtuneeseen zen-tilaan, jossa vaan rauhallisesti lillun ajan virrassa eteenpäin... Ainakin välillä. Mutta varsinkin elokuu oli ihan kamala. Epätietoisuus ärsyttää eniten, kun tuntuu että mitään ei tapahdu, mistään tapahtumasta ei ole tietoa, eikä voi oikein itsekään tehdä mitään muuta kuin yrittää hillitä hermonsa. Uskomattoman turhauttavaa. Ajatella voi, ihan loputtomasti, niin että etoo. Olisi ihan uskomatonta viettää edes yksi päivä siten, ettei ajattelisi sukupuoltaan tai sen rikkinäisyyttä kertaakaan.

Olen miettinyt paljon esimerkiksi sitä, miten paljon hirveämmältä väärinsukupuolittaminen on alkanut tuntua kuluneen vuoden aikana. Kai se liittyy siihen, että tähän prosessiin lähteminen tekee kaikesta niin paljon todellisempaa ja varmempaa. Sen varmuuden myötä on helpompi korjata väärintulkintoja, tai jotenkin hupsusti se tuntuu oikeutetummalta, vaikka eihän se nyt ihan niin mene.

Kesä matelehti hitaasti ja aika kului siis lähinnä odottaessa sitä hiton kirjettä. Lähetteen hausta tulee kutakuinkin tasan viisi kuukautta tuohon ekaan aikaan - aika paljon, mutta olisi se voinut olla vielä enemmänkin. Kuten sanottua, elokuu oli ihan takapuolesta. Ahdistus ilmenee pakkoajatuksina, vaikeutena lähteä ihmisten ilmoille, ärsyyntymisenä ja katkeruutena, unettomuutena. En ole saanut aikaiseksi edes kirjoittaa tänne. Olen kuitenkin väkisin ylläpitänyt erilaisia rutiineja, kuten lenkkeilyä. Ei mitään juoksua, mutta joka päivä käyn kävelemässä vähintään puoli tuntia. Välillä olen pitänyt taukopäiviä, jos olen ollut kipeä. Toisinaan tekee myös hyvää viettää pari päivää ilman binderiä, varsinkin jos jossain reissussa on joutunut kärsimään päiviä jatkuvasta epämukavuudesta. Lenkkeilyn lisäksi olen muutenkin yrittänyt pitää elämässä jotain rutiineja, kuten kunnollista ruokarytmiä ja nukkumaanmenoaikoja. Olen yrittänyt nähdä kavereita välillä vähän väkisinkin (tää kuulosti nyt oudolta :D). Siis siten, että näen ihmisiä joskus silloinkin, kun tekisi mieli vain eristäytyä.

Olen myös yrittänyt ylläpitää positiivista ajattelua ja parantaa paskaa itsetuntoani. Kun oli kaikkein vaikeinta, ryhdyin kirjoittamaan päiväkirjaa. Ihan vain muutama lause jokaisesta päivästä, mielellään myös joku positiivinen huomio tai joku asia jossa olen onnistunut. Viime keväänä aloin myös kuvaamaan pieniä videoita arkisista asioista tai kiinnostavista havainnoista, joka päivä. Teen niistä koostevideon sitten kun vuosi täyttyy, katsotaan jos sitten keksin jonkun uuden vastaavan jutun. Olen myös pitkästä aikaa ryhtynyt lukemaan enemmän kaunokirjallisuutta, kun enää ei ole jatkuvasti montaa tenttikirjaa kesken - onneksi se vaihe opinnoista on jo takana. Harrastuksenomaisesti olen myös prepannut kielitaitoani Duolingossa, kerrannut vanhaa ja opetellut uutta.

Kai tää kaikki vaikeus kuuluu asiaan, halu eristäytyä ja märehtiä. Olen melko varma, että kaikki nämä rutiinit estävät mua lipeämästä vielä pahempiin syövereihin, samoin pienet projektit, joiden avulla jaksaa fokusoida keskittymistään ja purkaa energiaa kiinnostaviin asioihin. Pysyy joku roti hommissa. Ja nyt menee tosiaan jo paremmin. Kirjeen saapuminen oli iso juttu. Konkreettinen. Kirjekuori oli paksu, sen sisällöstä tosin suurin osa oli erilaisia kryptisiä karttoja, koska osa sairaalan alueesta on tällä hetkellä rakennustyömaata. Pitäisi vielä ostaa bussiliput, osata täyttää kirjeen mukana tullut kysymyslomake ja tutkia niitä karttoja tarkemmin. Jännittää, mutta olo on rauhallinen. Hauskaa myös, että ennen kirjeen saapumista näin ties kuinka monta unta tulevasta TAYS-ajasta, mutta kirjeen saapumisen jälkeen niitä ei ole ollut. Kaikki ne unet olivat tietenkin täynnä ihan kummallista sekoilua ja epäonnistumisia. Yhden kerran odotushuone oli lävitsepääsemätön ruuhka-alue, joskus taas työntekijät häipyivät iloisesti rallatellen kotiin juuri ennen mun vuoroa ja niin edelleen. Jospa oikea käynti sujuisi hieman paremmin.

Jo huomenna on paremmin

siis jaksa siihen asti,

ja rakkaudesta puhu hiljaa, puhu varovasti.

Voit ilon löytää nukkumasta suolaheinän alta

ja ruoho uusi nousta alkaa aina matalalta.

- Aulikki Oksanen

Loppukesän mietteitä

Elo- ja syyskuu ovat ehkä lempikuukausiani. Illat pimenevät ja viilenevät, loppukesä tuntuu aina uudelta alulta. Erityisesti yliopistossa opintojen aloittaminen on aina ollut tosi innostavaa ja kivaa, olen yleensä valkannut syksyn kursseja jo ennen edellisen lukukauden päättymistä. Oon ihan kamala hamsteri sivuaineiden ja kurssien kanssa, enkä tietenkään raaski jättää mitään aloitettua kesken. Nyt yliopistoaikaa on kulunut sen verran, että lähes kaikki vuosikurssitoveritkin ovat valmistuneet ja uudet fuksit tuntuvat ihan vauvoilta. Tavallaan ajatus ikuisesta opiskelemisesta kiehtoo, mutta työelämän kutsu kaikuu jo aika vahvana. Tämä vuosi on toivottavasti mullekin viimeinen opintovuosi, joskin gradua varmaan väkerrän vielä vuoden päästäkin (tapani mukaan olen valinnut ihan mahdottoman haastavan aiheen, joten tätä nyt ei ihan sivutoimisesti päräytetä valmiiksi). Tänä vuonna syksyn tulo tuntuu erilaiselta kuin aiemmin, jotenkin - masentavaa kyllä - vähemmän innostavalta. Opiskelijabileet on nähty ja koettu riittävän monesti, yhtäkään luentoa ei enää ole tulossa. Enää loppusuora, ja sitten työttöm... töihin.

Toivoisin kovasti, että korjausprosessi olisi ohi ennen opintojen loppua. Todennäköisesti saan maisteripaperit kouraan samoihin aikoihin uuden hetun kanssa. Siitä sitten alkaa uusi vaihe, monella tapaa. Haaveilen siitä, että saisin maisteripaperit suoraan uudelle hetulle ja nimelle, mutta todennäköisemmin tutkimusjaksot eivät ehdi päättyä siiheksi. Vieläkään ei ole kuulunut kutsua TAYSiin ekalle ajalle, grr.

Kuva täältä.

Opintojen loppuvaiheessa työelämä tulee aiempaa merkittävämmin lähelle. Toki sivutoimisia duuneja on täytynyt paiskia aiemminkin, mutta nyt mielessä pyörii pelkkää toimeentuloa enemmän verkostoituminen, CV ja monipuoliset kokemukset. Harmillisesti mun dysforiani vähän hidastaa sen arvokkaan työkokemuksen ja kontaktien hankkimista. Eritoten pätkätöissä tuntuu tosi vaikealta tulla kaapista, kun työsuhde on melko lyhyt. Kaikki tytöttely on kuitenkin niin rasittavaa ja masentavaa, ettei sitä kestäisi kuulla yhtään. Transfobia ja ennakkoluulot pelottavat, vaikka tiedänkin, että transsukupuolisuuden perusteella syrjiminen on laitonta. Stressaa jo etukäteen sekin, että joskus pitää pyytää kaikki työtodistukset uusina versioina uudelle hetulle...

Mä olen kesän aikana saanut paljon itsevarmuutta transkokemukseni suhteen. Aiemmin en ole tohtinut korjata tytöttelyjä muuta kuin oikein läheisille ystäville, mutta nyt tuntuu, että voisin ihan reteästi korjata asian kenelle tahansa (ja toisaalta taas en, koska ahdistais ja turhauttais sairaasti, jos joutuisin väittelemään aiheesta tai muutoin tilanne olisi todella vaivaannuttava). Tavallaan aiemmin on vahvemmin tuntunut, ettei ole lupaa korjata väärinsukupuolittamista. Hölmöä, mutta jotenkin näin mä sen olen kokenut. Ihan kuin mun sukupuolen määrittely olisi jotenkin jonkun muun kuin mun itseni asia, tai niinkuin siitä kenelläkään olisi oikeutta loukkaantua. Olen myös siirtynyt ihan täysin miesten vessojen käyttäjäksi, mikä on ollut todella, pun intended, helpottavaa. Dysforia on edelleen läsnä joka päivä, pelkään tytöttelyä ja väärinkohtelua, mutta varmuutta tuo tieto siitä, että prosessi etenee. Tai no just nyt tuntuu, ettei etene, mutta kai se kuitenkin. :D

Uusi binderi!

Olen jo jonkin aikaa harkinnut uuden binderin tilaamista, ja viimeinkin sain aikaiseksi. Oikeastaan tilasin sen jo muutama viikko sitten ja onhan tuo nyt ollut käytössäkin jonkin aikaa. Alunperin suunnitelmanani oli tilata Underworksin hyväksi toteamani malli, mutta päädyinkin lopulta kovasti kehuttuun gc2b:n tank-malliseen binderiin.

Hyvää ja huonoa:

+ Bindaa todella hyvin!

+ Pysyy erinomaisesti paikoillaan, eivätkä manboobsit mene sijoiltaan kaikista mahdollisista liikkeistä.

+ Materiaali hengittää kohtalaisesti, eikä hierrä ihoa rikki.

+ Hyvä hintalaatusuhde (ja värivalikoima, vaikka päädyinkin mustaan :D).

- Kun on jo tottunut Underworksin mahaläskejä bindaavaan ominaisuuteen, tämän binderin kanssa olo tuntuu todella turvonneelta ja vararenkaan olemassaolo korostuu. Millä nyt ulkonäöllisesti ei pitäisi olla mitään väliä, koska haista paska laihuusihanneyhteiskunta, mutta se tuntuu vähän epämukavalta. (Eli ehkä tämä on sittenkin plussa, kun tiedostaa terveysriskinsä ja tekee mieli lähteä lenkille. Hmm!)

- Hieman hankala pukea päälle, mutta tämä ei ole mikään iso miinus.

Tästä binderistä tuli mun urheilubinderini, koska se päällä  liikkuminen on huolettomampaa ja helpompaa. Täydellistä mukavuutta tuskin millään binderillä saavutetaan, mutta parempaankaan lopputulokseen tuskin pääsee. Toista, vanhempaa binderiä käytän nyt sitten muissa tilanteissa. Kaksi vanhempaa, paskaa binderiä ovat vielä myös tallessa hätävarabindereinä, mutta toivottavasti en joudu niitä hiertäviä inhotuksia enää käyttämään. Näillä kahdella ajattelin mennä loppuun asti.

Muista kuulumisista sen verran, ETTÄ OLEN IHAN HELVETIN KÄRSIMÄTÖN. Lähetteen hausta on nyt kaksi kuukautta, eli tämä odottelu ja kesto on kyllä ihan normaalia. Mutta kun se odottelu on ihan hirveän tuskallista ja hidasta!!! Luulen, että kutsua ekalle ajalle TAYSiin ei tule ennen elokuuta, mutta eihän sitä koskaan tiedä... Viikonloput on tosi masentavia, kun ei voi kytätä postia. Buuuu.

Pride- ja shoppailutouhuja

Pride oli viime viikolla. Kävin katsomassa Outo Homo -esityksen, jota suosittelen lämpimästi kenelle tahansa. Lienee tosin parasta, ettei siitä tiedä liikaa etukäteen! Yllätyksellisyys toimi ainakin mulle. Olin kuullut esityksestä aiemmin joitain kehuja, mutta en oikeastaan yhtään tiennyt, mistä on kysymys. Ehdin jo säikähtää odotellessa, että kyseessä on paskaa stand-upia (en voi sietää suomalaista stand-up:ia), mutta onneksi olin väärässä! Stand-up -elementtejä esityksessä toki olikin, mutta enemmän kyse on loistavasti dramatisoidusta, hauskasta ja ajatuksia herättävästä monologista.

Aurinkoa! Värejä! Homo- ja queersaatio!

Kuten ylläolevan otoksen kuvauspaikasta voi päätellä, osallistuin toki myös pienen toveriseurueen kera kulkueeseen ja puistojuhlaan. Lähtiessä satoi vettä kaatamalla, joten kenellekään ei tullut mieleen varautua päivään aurinkorasvan kera. Sitä olisi tarvittu, sillä naama paloi ja savusi Senaatintorilla hengaillessa. Helteinen karnevaalitunnelma kesti hyvän tovin, koska väkeä oli huikea määrä ja kulkueen liikkuminen Kaivopuistoon kesti reippaasti yli tunnin. Odottelu ei kuitenkaan haitannut, kun meininki oli hyvä! Kaivarin megabileissäkin oli tietenkin valtava tungos. Parin tunnin piknikhengailun ja tuttujenbongauksen jälkeen lähdimme seurueen kera viettämään leffailtaa väsyneinä, auringonpolttamina ja onnellisina. Ensi vuonna uudestaan! (Note to self: aurinkorasvaa mukaan, satoi tai paistoi.)

Random-kesäkuva. Puuuh!

Ostin viime viikolla ensimmäiset puvunhousuni ja kauluspaidan. Vitsi että olen ylpeä! Ostosreissu oli yhtä tuskaa, niin kuin vaatteiden ostelu aina, mutta olen tyytyväinen lopputulokseen. Prosessin alettua myös iäti inhoamani shoppailu on muuttunut vähän siedettävämmäksi. Tiedän, että vartalo tulee muuttumaan parempaan suuntaan ja joskus vielä saan käyttää vaatteita, jotka istuvat paremmin, eikä tämä "mikään ei koskaan sovi" -ongelma tule jatkumaan hamaan ikuisuuteen saakka. Haaveilen värikkäistä ja vaaleista paidoista ainaisen mustan sijaan (bindaus näkyy helpommin läpi vaaleasta kankaasta) ja siitä, että kaikki paidat eivät kiristäisi lantiolta samaan aikaan kun roikkuvat säkkeinä hartioiden kohdalla. Argh. Reipas painonpudotus auttaisi, mutta sitä nyt ei valitettavasti ihan parissa päivässä saavuteta. Täytyy tyytyä siihen, että hitaahko kunnonkohotusprosessi hyrräilee tasaisesti eteenpäin. Parissa kuussa olen jo karistanut vyötäröltä viisi senttiä, mikä kuulostaa ihan kohtuulliselta tahdilta.

Palatakseni vaateostoksiin, olen ilahtunut myyjien asiallisesta käytöksestä. Mun on myönnettävä itselleni se fakta, että tuskin menen kovinkaan usein läpi poikana. Se tekee miestenvaateliikkeissä asioinnista hieman nihkeää, kun pelkään täystyrmäystä tai tytöttelyä. Ainoastaan yksi neljästä myyjästä totesi jotain sen suuntaista, että "nämä kun tosiaan ovat näitä miesten vaatteita, niin mitat ovat tällaisia", mutta ei sentään neuvonut naistenosastolle. Toisessa liikkeessä sen sijaan maailman asiantuntevin myyjä vilkaisi mua kahden sekunnin verran ja kiikutti mulle kerralla oikean kokoiset, ja helvetin kalliit, Turo Tailor -pöksyt! Se oli jo asiantuntemusta. :)

Housuja sai tosin lyhentää reippaasti ja paidan hihatkin näyttävät vähän pusseilta, kun ovat liian pitkät. Housut hoituivat ompelukoneella, kiitos taitavan avopuolison, mutta entä ne hihat? Mä en ymmärrä miten lyhyemmät kundit toimivat hihaongelman kanssa! Juu ja, toi edellämainittu myyjän "miesten mitat" -kommentti liittyi vielä juurikin niihin pitkiin hihoihin. Hiton standardimitat, binäärinen vaatevalikoima ja cisseksismi.

Klikkaa isommaksi! Kuva täältä.

Yllä oleva kuva löytyy mainiosta ftm-sarjisblogista, What's Normal Anyway. Tsek it aut! AH ja ostin uuden binderin! Kirjoitan siitä oman tekstinsä piakkoin.

Juhannushöpöttelyä

Kesä menee nopeasti, mutta silti niiiin hitaasti. Lähetteen hausta on jo päälle kuukausi, ja lisää odottelua on tiettävästi luvassa. Yää. Pahimmat helteet eivät vielä ole onneksi alkaneet, joten jälleen yksi binderikesä on sujunut toistaiseksi ihan kohtalaisella menestyksellä. Oon sitä paitsi ostanut uusia kivoja kesähousuja, joita haluan jo päästä käyttämään. Tämän kuun tuskaisin juttu on ollut kesätukan leikkauttaminen tuossa pari viikkoa sitten.

Parturissa käynti on hemmetin stressaavaa, ja kiinnostaa suunnilleen saman verran kuin juurihoito. Uusi tukka on kyllä kiva, mutta itse leikkuutoimitus ahdistaa. Ensinnäkin, mulla on hirveitä lapsuustraumoja parturissakäynnistä. Yleensä äiti leikkasi mun hiukset, mutta joskus piti mennä parturiin (kampaajalle!) "leikkaamaan sievät hiukset", eli joku ihan hirveä tyttömalli. Muistan rääkyneeni naama paniikista punaisena eteisen lattialla, kun en halunnut mennä päiväkotiin tytön näköisenä. Lapsuustuskien jälkeen mulla on ollut kaikenlaisia hirveitä hiusvaiheita: heviletti eli rokkitukka (..joka tuntui tyttötukalta), hippirastat (hyi saasta) ja lopulta lyhyet hiukset. Parturissa käynti on painajaista monesta syystä. Jotenkin se koko törötystilanne on niin socially awkward -kamaa, että en kestä. En jaksa/osaa small talkia tai avautumista, mutta hiljaa istuminenkin tuntuu koodin rikkomiselta. Onneksi lyhyen tukan leikkuussa ei kestä kauaa. Pahinta on kuitenkin sukupuolittaminen. Oon viimein löytänyt edullisen ja hyvän parturin, jossa hinnastossa ei ole erikseen naisten ja miesten hintoja (jumalauta mikä tasa-arvo-ongelma!!! aargh). Mutta silti. Turhauttaa, kun pitää aina erikseen varmistaa, että haluan MIESTEN MALLIN, ei siis mitään naisellista niskamuotoilua ja mitä hittoa näitä nyt on. Viime käynnillä parturi lörpötteli pitkän tovin siitä, että "nykyään monet naisetkin tosiaan haluavat ihan miesten malleja, mutta jätetään nämä sivut nyt tällä tavalla niin siitä sitten erottaa että on nainen.." Eih! Saatin kai lopulta joku ihan epänaisellinen miesmalli aikaiseksi, mutta oon stressannut nyt pari viikkoa sitä, että onko mulla sittenkin naisten pulisongit. :D Ei huvita alkaa parturille selittämään, että juuh olen transmies, leikkaa nyt vaan miesten malli. Pääsisin varmaan helpoimmalla, jos vaan ajelisin pääni kaljuksi. Some day.....

Juhannusyö.

Kesäkuu on mennyt töitä tehdessä. Opintojakin olen yrittänyt edistää, mutta aika säälittävin panoksin. Juhannuksen päätin pitää vapaata vaikka väkisin - olen jostain syystä tosi huono pitämään lomaa, vaikka oonkin aina ollut mestarilaiskottelija. Mun opiskeluvuosiin ei mahdu kovin montaa yli vuorokauden mittaista lomaa, vaikka ne olisivatkin mainiota stressin ehkäisyä. Nyt ollaan avopuolison kanssa laiskoteltu erittäin tehokkaasti yli vuorokausi ja pidetty lomaa terveyselämästä, opiskelusta ja töistä! Juhannusaattona (..hieman siivottiin, ja sitten aloitettiin lomailu..) tehtiin valtavasti kaikkea hyvää juhannusmättösapuskaa, eli vegemakkaroita, papu-maissi-perunasalaattia ja vihreää salaattia. Lisäksi ahmittiin pari pussia sipsejä, jättisäkki irtokarkeja ja puoli pakettia Oatlyn hyvää mansikkajäätelöä (suklaa on tosin parempaa), unohtamatta kirsikoita, nektariineja, persikoita, vesimelonia... Överit on joskus ihan hyvä juttu. Maistelin myös hyviä kesäoluita, saksalaista ja belgialaista vehnäolutta sekä ruotsalaista alea. Mainioita! Tykkään oluthifistelystä btw, mieluummin pari laadukasta ja kalliimpaa olutta kuin monta halpaa pirkkalageria. Myös kännääminen kyllästyttää, mutta juhannuksen perinteitä kunnioittaen täytyy viljelysonnen turvaksi olla edes pienessä hiprakassa. Juhannusaaton ilta menikin parin ystävän seurassa veden äärellä korttipelien, jallunaukkujen ja kuoharin kera. Krapula jäi saavuttamatta, vaikka näin miltei keski-ikäisenä se ei olekaan hirveän uurastuksen takana. Kulutettiin silti varsinainen juhannuspäivä asianmukaisesti varustautuneina, sipsipussit kainalossa sohvalla elokuvia katsellen.

Kesäyön matkaajat. Tuntuu kyllä ihan tältä!

Tänään pitäisi jotenkin orientoitua tulevaan duuniviikkoon. Paljon pitäisi saada aikaiseksi, sillä työt loppuvat kesäkuun myötä, mutta hommia on vielä paljon tehtävänä. Tulevana viikonloppuna on luvassa pridehumua! Ainakin kulkue ja puistojuhla ovat ihan must. Ehkä tänä vuonna voisi uskaltautua ujuttautumaan johonkin trans-blokkiin.

Näin muuten viime yönä unta siitä, että pääsin aloittamaan hormonihoidon. Mulla oli hirveästi testogel-pusseja, jotka unen todellisuudessa olivat suunnilleen sormenpään kokoisia. Lisäksi onnistuin levittämään geelit vahingossa jalkapohjiin ja sitten tietenkin kaikki lattiat olivat ihan testosteronin peitossa. Vielä varmaan vuoden verran odottelua, että pääsen testaamaan todellisuuden testopussukat. En malta!

Lähete perillä, samoin pääskyt!

Hain lähetteen, meni hyvin, huh. Kävin yleislääkärillä hirveän jännityksen vallassa, erinäisin ohjelapuin varustautuneena. Olin mm. valmistautunut nostamaan metakan ja uhkailemaan potilasasiamiehellä, mutta onneksi lääkäri ei ollutkaan mikään hirveä kauhutarinoiden peto, vaan tosi ymmärtäväinen ja asiallinen tyyppi. Juteltiin ehkä vartti. Lääkäri kyseli lähinnä mun yleisestä terveydentilasta ja sain lyhyesti kertoa mistä asti olen kokenut sukupuoliristiriitaa ja kauanko olen tätä prosessiin lähtöä pohtinut. Lääkäri tarjosi mulle mahdollisuutta mennä ensin juttelemaan psykologille, mutta totesi itsekin, että se ei ole välttämätöntä ja lisäksi aikaa pitäisi jonottaa monta kuukautta. En kokenut tarvetta erilliseen psykologimutkaan, ja pyysin vain lähetettä suoraan Tampereelle. Ja sitten se oli ohi! Törötin pitkään hämmentyneenä vesisateessa ja lopulta leijailin kotiin tyytyväisenä.

Parin viikon jännäilyn jälkeen TAYS sitten lähetti postia: lähete on tullut perille ja pääsen tutkimuksiin ennen marraskuuta. Marraskuuhun tuntuu olevan aika hitosti aikaa, mutta jospa se aika kuitenkin tulisi jo alkusyksystä... Jännittävä odottelu siis jatkukoon. Ainakin prosessi tuntuu nyt käynnistyneen ihan virallisesti.

Edessä on kuitenkin vielä ainakin yksi vittumainen kesä väärässä kehossa. Kesät on kyllä kivoja, tykkään niistä. Osittain siksikin ärsyttää niin paljon. Olisi ihanaa päästä uimaan, loikkia ulkona ja lojua kuumuudessa vähissä vaatteissa. Ahdistus vie kuitenkin voiton. Binderi hiostaa niin jumalattomasti, että tyydyn ennemmin katkerana katselemaan pihalle kaihtimien välistä. Tuulisenakin päivänä tuntuu, että rintakehä on tulessa ja nihkeä olo vituttaa jatkuvasti ihan armottomasti.

Kuva täältä.

En viitsi kuitenkaan käyttää kaikkea hyvää kesäpöhinää surkutteluun! Toistaiseksi ilmat eivät ole vielä niin tuskallisen hiostavia, etteikö ulkona jaksaisi olla. Sitten pahimpina hellepäivinä joutaa puuhailla sisällä turhuuksien parissa. Kesäkuuta on kestänyt vasta neljä päivää, mutta ollaan jo kauniin puoliskoni kanssa ehätetty pyöräyttää raparperipiirakka, syödä mehujäätä ja käydä samoilemassa lähimetsiköissä bongailemassa alkavan kesän merkkejä. Tuomet kukkivat ja pääskyt lentelevät kattojen yllä...

Olen myös alkanut tekemään kesälistaa. Sellaista, johon kirjaan ylös kivoja kesäasioita, joita haluan tehdä - ja erityisesti niitä, joita en vielä voi tehdä. Sitten muutaman kesän päästä voin fiilistellä järveen hyppimistä ihan uudella innolla! Tässä otteita:

- kansallisromanttisten kesäkuvien ottaminen
- päivä ilman elektroniikkaa
- turistipäivä kotikaupungissa
- mansikkaähky
- rantavedessä kahlaaminen
- kesäteatterissa käynti
- retki jollekin saarelle
- aamupala parvekkeella

...Ja sitten on vielä ainakin 50 muuta asiaa. Innostuin vähän, sillä tykkään listoista. Ilokseni myös huomasin, että suurimman osan must do -kesäasioistani voin toteuttaa jo tänä kesänä! Paidatta hengailu ja uiminen saavat nyt vielä jäädä, mutta vaikka mitä muuta ehtii jo tekemään. Ehkä mä voisin dokumentoida listan suorituksia tännekin vaikka valokuvien muodossa.

Kesän ja lähetteen lisäksi kuuluu muutakin jännää ja hauskaa. Sain viimeinkin kerrottua prosessista vanhemmille. Jännitti ihan hemmetisti, koska en yhtään tiennyt, mitä odottaa. Olin viikkotolkulla hionut pitkää kirjettä, jonka sain lopulta lähetettyä. Kirjeen lukua seurasi pari pitkää puhelinkeskustelua, jotka menivät yllättävän kivuttomasti. Tuntui kyllä ihan älyttömän oudolta keskustella näinkin henkilökohtaisista asioista, kun ei meidän perheessä ole tapana hirveästi avautua, enkä mä ole vanhempien kanssa mitenkään erityisen läheinen. Suoraan sanottuna oli jopa vähän epämukavaa, vaikkei reaktiossa ollutkaan mitään negatiivista. Tuli kuitenkin kokonaisuudessaan semmoinen tunne, ettei tämä tullut kummallekaan yllätyksenä, vaikka toki transsukupuolisuus on aika vierasta ja jouduinkin vastaamaan muutamiin aika hassuihin kysymyksiin. :D Vanhempien tuki ja hyväksyntä tuntuu helpottavalle. Enää ei ole mitään salaisuuksia hidastamassa prosessin etenemistä.