Ei vihapuheelle!

Koska tänään on homo-, bi- ja transfobian vastainen päivä, haluan kirjoittaa hieman fobioista ja kohtaamastani syrjinnästä. Olen ollut onnekas, koska en ole joutunut fyysisen pahoinpitelyn kohteeksi tai mun sukupuolisuuteni ei ole laitonta. En ole myöskään joutunut kuuntelemaan suoraa haukkumista tai solvaamista, mutta rakenteellista syrjintää ja piilotettua kaltoinkohtelua tulee vastaan jatkuvasti. Näitä ovat esimerkiksi sukupuolitetut tilat, tytöttely, kohtelu naisena ja toisinaan myös mun oman sukupuolikokemukseni vähättely. Suurin osa syrjinnästä liittynee pitkälti tiedon puutteeseen ja totuttuihin käytäntöihin. Monesti esimerkiksi tytöttelyä ei ole tarkoitettu mitenkään loukkaukseksi. Nämä ovat sitten aina niitä super awkward -tilanteita, kun ei oikein tiedä, miten toisten tahattomia loukkauksia ja ajattelemattomia sanomisia voisi korjata.

Kuva täältä.

Viimeksi eilen joku puolituttu sanoi mua lesboksi. Ai että tekee pahaa vieläkin. Lesboksi kutsuminen tuntuu pahalta siksikin, että määrittelen itseni panseksuaaliksi. Vaikka kokisinkin olevani nainen ja seurustelen naisen kanssa, olisi väärin tulla leimatuksi lesboksi. Ärsyttävää. Kaikkein hirveintä kuitenkin on se, että lesboksi määrittely lokeroi mut väärään sukupuoleen. Tietenkin tämäkin kommentti heitettiin jonkun kepeän vitsailun yhteydessä, ja tuntui siinä ohikiitävässä hetkessä liian oudolta alkaa korjailemaan vääriä termejä. Varsinkin, kun kyseessä on joku tyyppi, kenet oon tavannut kerran aiemmin ja seisotaan kadunkulmassa vaihtamassa nopeasti kuulumisia. Nää on näitä itsetunnon täydellisesti romuttavia tilanteita, joista kestää saada pää taas kasattua.

Oon myös viime aikoina tajunnut ahdistuvani ihan suunnattomasti uusien ihmisten tapaamisesta. Toissapäivänäkin käytiin tyttöystävän kaverin luona valmistujaiskahveilla, ja siellä oli tietenkin paljon tuntemattomia ihmisiä paikalla. Stressasin etukäteen pari päivää ihan hulluna sitä, että joku tytöttelee tai lesbottelee. Mietin hirveästi äänen madaltamista, miehekkäästi istumista ja kaikkea muuta älytöntä äärimmäistä äijäilyä, joka ei edes ole ominta itseäni. Kaikki meni lopulta ihan hyvin: syötiin kakkua ja puhuttiin opiskelusta. Ketään ei tytötelty, pojiteltu, eikä mitään muutakaan.

Kuva täältä.

Eniten taidan näissä tytöttelyiden korjaamisissa pelätä sitä, että tilanne muuttuu tosi vaivaannuttavaksi ja aiheutan muille sellaisen olon, etteivät he tiedä miten mun seurassa pitäisi olla. Ajatus on vähän älytön, mutta valitettavasti melko totta. Tuntuisikin parhaalta tuoda tämä transasia esille jossain muussa yhteydessä, mutta ei sekään helpolta tunnu. On kyllä tässä oletuksien maailmassa rasittavaa, että pitää oikein erikseen kertoa omasta sukupuolesta ihmisille. Luotan kuitenkin siihen, että oma ystävä- ja tuttavapiiri on sen verran avarakatseista jengiä, ettei mun tarvitse pelätä täydellistä tyrmäystä. Siitäkin huolimatta, en tiedä, miten tästä asiasta voisi kertoa ilman, että tunnelma muuttuu oudoksi.

Olen nyt kertonut transprosessistani lähimmille ystävilleni, jotka ovat reagoineet kutakuinkin niinkin syvällisellä vastauksella kuten "jaa" tai "no nyt!". :D Asia toki ei kenellekään tullut täydellisenä yllätyksenä, koska olen mä näistä asioista vihjaillut aiemminkin. Ehkä tilanne on kuitenkin monelle sen verran uusi, ettei siihen aina osata oikein reagoida. Se on ihan ymmärrettävää. Toivottavasti ystävät silti osaavat kysyä myös epäkorrekteja kysymyksiä, jos siltä tuntuu. Toivon sellaista ilmapiiriä, jossa uskaltaisi itsekin tuoda ilmi huoliaan. Olenkin onneksi saanut tosi kannustavia kommentteja ja paljon hyvää mieltä! Kertominen on vaikeaa, koska mulla ei ole tapana jutella ystävieni kanssa mitään erityisen intiimejä asioita - ja tämä nyt on aika henkilökohtaista. Eiköhän tämä kaapista ulostulo vähitellen helpotu - tai joskus se on toivottavasti ohi, eikä uusille tutuille tarvitse välttämättä kertoakaan. Prosessin päästyä kunnolla vauhtiin aion ilmaista miehisyyteni myös Facebookissa, jossa en toistaiseksi ole määritellyt itselleni mitään sukupuolta. Kutkuttaisi ihan kamalasti tehdä se jo nyt, mutta haluan vielä vähän odottaa.

Kuva täältä.

Tällä hetkellä ahdistaa siis lähinnä tytöttely ja ihmisten suhtautuminen, mutta tulevaisuudessakin pelottaa moni asia. Kaikki koulu- ja työtodistukset ovat vanhalla (tai vielä siis nykyisellä) hetulla, ja niiden vaihtamisessa on kaiken muun ohella iso homma. Työelämä on ylipäätäänkin eniten ahdistava asia. Oon miettinyt paljon, että voidaanko mua esimerkiksi syrjiä työnhaussa tai työpaikalla transtaustan vuoksi. Sivistysvaltiossa toivon vastauksen olevan ehdoton ei, mutta silti huolestuttaa. Erityisen pahalta tää asia tuntuu juuri nyt, kun prosessi on ihan kesken ja lyhyissä pätkätöissä en uskaltaisi alkaa korjaamaan tyttökommentteja, koska pelkään sillä olevan negatiivista vaikutusta. Toivottavasti olisin väärässä, mutta olen mieluummin liian varovainen.

Kaikesta ahdistuksesta huolimatta on pakko uskaltaa katsoa pelkoja kohti. Oon sitä paitsi sen verran idealisti, että luotan ihmisten hyvyyteen ja suvaitsevaisuuteen. Tarvitaan vain enemmän tietoa ja ymmärrystä.