Elo- ja syyskuu ovat ehkä lempikuukausiani. Illat pimenevät ja viilenevät, loppukesä tuntuu aina uudelta alulta. Erityisesti yliopistossa opintojen aloittaminen on aina ollut tosi innostavaa ja kivaa, olen yleensä valkannut syksyn kursseja jo ennen edellisen lukukauden päättymistä. Oon ihan kamala hamsteri sivuaineiden ja kurssien kanssa, enkä tietenkään raaski jättää mitään aloitettua kesken. Nyt yliopistoaikaa on kulunut sen verran, että lähes kaikki vuosikurssitoveritkin ovat valmistuneet ja uudet fuksit tuntuvat ihan vauvoilta. Tavallaan ajatus ikuisesta opiskelemisesta kiehtoo, mutta työelämän kutsu kaikuu jo aika vahvana. Tämä vuosi on toivottavasti mullekin viimeinen opintovuosi, joskin gradua varmaan väkerrän vielä vuoden päästäkin (tapani mukaan olen valinnut ihan mahdottoman haastavan aiheen, joten tätä nyt ei ihan sivutoimisesti päräytetä valmiiksi). Tänä vuonna syksyn tulo tuntuu erilaiselta kuin aiemmin, jotenkin - masentavaa kyllä - vähemmän innostavalta. Opiskelijabileet on nähty ja koettu riittävän monesti, yhtäkään luentoa ei enää ole tulossa. Enää loppusuora, ja sitten työttöm... töihin.
Toivoisin kovasti, että korjausprosessi olisi ohi ennen opintojen loppua. Todennäköisesti saan maisteripaperit kouraan samoihin aikoihin uuden hetun kanssa. Siitä sitten alkaa uusi vaihe, monella tapaa. Haaveilen siitä, että saisin maisteripaperit suoraan uudelle hetulle ja nimelle, mutta todennäköisemmin tutkimusjaksot eivät ehdi päättyä siiheksi. Vieläkään ei ole kuulunut kutsua TAYSiin ekalle ajalle, grr.
 |
| Kuva täältä. |
Opintojen loppuvaiheessa työelämä tulee aiempaa merkittävämmin lähelle. Toki sivutoimisia duuneja on täytynyt paiskia aiemminkin, mutta nyt mielessä pyörii pelkkää toimeentuloa enemmän verkostoituminen, CV ja monipuoliset kokemukset. Harmillisesti mun dysforiani vähän hidastaa sen arvokkaan työkokemuksen ja kontaktien hankkimista. Eritoten pätkätöissä tuntuu tosi vaikealta tulla kaapista, kun työsuhde on melko lyhyt. Kaikki tytöttely on kuitenkin niin rasittavaa ja masentavaa, ettei sitä kestäisi kuulla yhtään. Transfobia ja ennakkoluulot pelottavat, vaikka tiedänkin, että transsukupuolisuuden perusteella syrjiminen on laitonta. Stressaa jo etukäteen sekin, että joskus pitää pyytää kaikki työtodistukset uusina versioina uudelle hetulle...
Mä olen kesän aikana saanut paljon itsevarmuutta transkokemukseni suhteen. Aiemmin en ole tohtinut korjata tytöttelyjä muuta kuin oikein läheisille ystäville, mutta nyt tuntuu, että voisin ihan reteästi korjata asian kenelle tahansa (ja toisaalta taas en, koska ahdistais ja turhauttais sairaasti, jos joutuisin väittelemään aiheesta tai muutoin tilanne olisi todella vaivaannuttava). Tavallaan aiemmin on vahvemmin tuntunut, ettei ole lupaa korjata väärinsukupuolittamista. Hölmöä, mutta jotenkin näin mä sen olen kokenut. Ihan kuin mun sukupuolen määrittely olisi jotenkin jonkun muun kuin mun itseni asia, tai niinkuin siitä kenelläkään olisi oikeutta loukkaantua. Olen myös siirtynyt ihan täysin miesten vessojen käyttäjäksi, mikä on ollut todella, pun intended, helpottavaa. Dysforia on edelleen läsnä joka päivä, pelkään tytöttelyä ja väärinkohtelua, mutta varmuutta tuo tieto siitä, että prosessi etenee. Tai no just nyt tuntuu, ettei etene, mutta kai se kuitenkin. :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti