Noin neljän kuukauden odottelu palkittiin viimein TAYS:in kirjeellä. Ja siis ei, sitä aikaa ei ole vielä ollut. Parin viikon päästä vasta. Nyt olen päässyt jonkinlaiseen turtuneeseen zen-tilaan, jossa vaan rauhallisesti lillun ajan virrassa eteenpäin... Ainakin välillä. Mutta varsinkin elokuu oli ihan kamala. Epätietoisuus ärsyttää eniten, kun tuntuu että mitään ei tapahdu, mistään tapahtumasta ei ole tietoa, eikä voi oikein itsekään tehdä mitään muuta kuin yrittää hillitä hermonsa. Uskomattoman turhauttavaa. Ajatella voi, ihan loputtomasti, niin että etoo. Olisi ihan uskomatonta viettää edes yksi päivä siten, ettei ajattelisi sukupuoltaan tai sen rikkinäisyyttä kertaakaan.
Olen miettinyt paljon esimerkiksi sitä, miten paljon hirveämmältä väärinsukupuolittaminen on alkanut tuntua kuluneen vuoden aikana. Kai se liittyy siihen, että tähän prosessiin lähteminen tekee kaikesta niin paljon todellisempaa ja varmempaa. Sen varmuuden myötä on helpompi korjata väärintulkintoja, tai jotenkin hupsusti se tuntuu oikeutetummalta, vaikka eihän se nyt ihan niin mene.
Kesä matelehti hitaasti ja aika kului siis lähinnä odottaessa sitä hiton kirjettä. Lähetteen hausta tulee kutakuinkin tasan viisi kuukautta tuohon ekaan aikaan - aika paljon, mutta olisi se voinut olla vielä enemmänkin. Kuten sanottua, elokuu oli ihan takapuolesta. Ahdistus ilmenee pakkoajatuksina, vaikeutena lähteä ihmisten ilmoille, ärsyyntymisenä ja katkeruutena, unettomuutena. En ole saanut aikaiseksi edes kirjoittaa tänne. Olen kuitenkin väkisin ylläpitänyt erilaisia rutiineja, kuten lenkkeilyä. Ei mitään juoksua, mutta joka päivä käyn kävelemässä vähintään puoli tuntia. Välillä olen pitänyt taukopäiviä, jos olen ollut kipeä. Toisinaan tekee myös hyvää viettää pari päivää ilman binderiä, varsinkin jos jossain reissussa on joutunut kärsimään päiviä jatkuvasta epämukavuudesta. Lenkkeilyn lisäksi olen muutenkin yrittänyt pitää elämässä jotain rutiineja, kuten kunnollista ruokarytmiä ja nukkumaanmenoaikoja. Olen yrittänyt nähdä kavereita välillä vähän väkisinkin (tää kuulosti nyt oudolta :D). Siis siten, että näen ihmisiä joskus silloinkin, kun tekisi mieli vain eristäytyä.
Olen myös yrittänyt ylläpitää positiivista ajattelua ja parantaa paskaa itsetuntoani. Kun oli kaikkein vaikeinta, ryhdyin kirjoittamaan päiväkirjaa. Ihan vain muutama lause jokaisesta päivästä, mielellään myös joku positiivinen huomio tai joku asia jossa olen onnistunut. Viime keväänä aloin myös kuvaamaan pieniä videoita arkisista asioista tai kiinnostavista havainnoista, joka päivä. Teen niistä koostevideon sitten kun vuosi täyttyy, katsotaan jos sitten keksin jonkun uuden vastaavan jutun. Olen myös pitkästä aikaa ryhtynyt lukemaan enemmän kaunokirjallisuutta, kun enää ei ole jatkuvasti montaa tenttikirjaa kesken - onneksi se vaihe opinnoista on jo takana. Harrastuksenomaisesti olen myös prepannut kielitaitoani Duolingossa, kerrannut vanhaa ja opetellut uutta.
Kai tää kaikki vaikeus kuuluu asiaan, halu eristäytyä ja märehtiä. Olen melko varma, että kaikki nämä rutiinit estävät mua lipeämästä vielä pahempiin syövereihin, samoin pienet projektit, joiden avulla jaksaa fokusoida keskittymistään ja purkaa energiaa kiinnostaviin asioihin. Pysyy joku roti hommissa. Ja nyt menee tosiaan jo paremmin. Kirjeen saapuminen oli iso juttu. Konkreettinen. Kirjekuori oli paksu, sen sisällöstä tosin suurin osa oli erilaisia kryptisiä karttoja, koska osa sairaalan alueesta on tällä hetkellä rakennustyömaata. Pitäisi vielä ostaa bussiliput, osata täyttää kirjeen mukana tullut kysymyslomake ja tutkia niitä karttoja tarkemmin. Jännittää, mutta olo on rauhallinen. Hauskaa myös, että ennen kirjeen saapumista näin ties kuinka monta unta tulevasta TAYS-ajasta, mutta kirjeen saapumisen jälkeen niitä ei ole ollut. Kaikki ne unet olivat tietenkin täynnä ihan kummallista sekoilua ja epäonnistumisia. Yhden kerran odotushuone oli lävitsepääsemätön ruuhka-alue, joskus taas työntekijät häipyivät iloisesti rallatellen kotiin juuri ennen mun vuoroa ja niin edelleen. Jospa oikea käynti sujuisi hieman paremmin.
Jo huomenna on paremmin
siis jaksa siihen asti,
ja rakkaudesta puhu hiljaa, puhu varovasti.
Voit ilon löytää nukkumasta suolaheinän alta
ja ruoho uusi nousta alkaa aina matalalta.
- Aulikki Oksanen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti