Sain pari viikkoa sitten viimeinkin varattua ajan yleislääkärille. Tuota keskusteluaikaa saan tosin odottaa vielä puolitoista viikkoa. Tässä onkin siis hyvin aikaa tutkiskella omia fiiliksiä, valmistautua lääkäriaikaan mahdollisimman hyvin ja muutenkin yleisesti tsempata itseäni kuntoprojektin parissa. (Juu ja tehdä opintoja, joiden kanssa elän jatkuvassa kiirepaniikin tilassa...) Tuntuu pieneltä ikuisuudelta, mutta tähän täytyy nyt tottua - odottelua on nimittäin luvassa vielä paljon: lähetteen päätymistä TAYSiin saan odotella varmasti myös useamman viikon, ekaa varsinaista keskusteluaikaa puolestaan todennäköisesti useamman kuukauden. Toivon kovasti, että se yleislääkäri on asiallinen ja tehtäviensä tasalla, ja saan lähetteen heti. Tässä odotellessa on jatkuvasti varmistunut tunne siitä, että olen todella menossa oikeaan suuntaan ja olen varma identiteetistäni. Olo on tietyllä tapaa seesteinen ja kiireetön, mutta välillä toki dysforia iskee ja pahasti. Tavallaan olisi toki kiva herätä vaikka huomenna ja todeta, että jee olen poika ja kaikki tämä on ohi, mutta toki tiedän, että tähän kuluu aikaa ja saakin kulua. Ei mulla ole kiire, olen varma tästä kaikesta, olen varma itsestäni.
pimeässä metsässä.
Kulje äänettömin askelin,
älä puhu kuumia sanoja
näiden puiden keskellä,
jotka odottavat väristen!
Käteni on kädessäsi
kuin silmu pimeässä mullassa.
Aurinkoni, älä nouse vielä,
älä kumarru herättäen ylitseni!
Tahdon uneksia vielä väkevyydestäsi
nukkuvan kevään äärellä
keskellä syntymättömän elämän
jumalallista suloa.
(Katri Vala)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti