Matkani tähän saakka.

Kuten edellisessä tekstissä kirjoitin, mulla on matkaa takana kohta kolme vuosikymmentä. Nyt olen päässyt käänteentekevään etappiin, joka on vaatinut jo aika rankkaa sukupuoliristiriidan prosessointia. Miten tähän on tultu? Mistä tiesin, että sukupuoleni ei ole sama kuin se mitä vartaloni antaisi olettaa? Milloin ja miten hyväksyin sen? Lyhykäisyydessään asian voisi ilmaista näin: olen tiennyt aina, mutta asian ymmärtäminen ja hyväksyminen ovat vieneet kumpikin aikansa. Tämän kaiken voi ilmaista pidemminkin.

Tarina alkaa suunnilleen siitä, kun olen ehkä kolmevuotias. Bula-hatut ovat muotia, ja sellaisia on myös päiväkodissa pojilla. Vingun hattua äidiltä kaupassa, mutta minua käsketään laittamaan hattu nopeasti takaisin paikalleen, koska se on poikia varten. (Myöhemmin olen kyllä todennut, että taisi niitä hattuja olla tytöilläkin, haha.) Tämä muisto on ensimmäinen. Muistan vieläkin äärettömän hämmennykseni ja tunteen siitä, että minua ei ymmärretä. Tiesin kyllä, että hattu on poikien ja juuri siksi se kuuluu myös minulle - asia on täysin päivänselvä! Vähitellen näitä tapauksia tulee lisääkin: riidat mekkojen pukemisesta ja rumasta tyttöjen tukasta, onni siitä, kun sain mielestäni pojalle sopivat kurahousut tai college-paidan. Lukuisten pettymysten ja hämmennyksen lisäksi tunsin salaista riemua, jonka opin aika nopeasti peittämään, ettei saavutettua etua vietäisi pois. Lapsuus toki on etsimistä ja leikkiä, ja siten maailman tutkimista ja haltuunottamista. Leikkien tai lelujen jakaminen poikien ja tyttöjen leikkeihin on typerää. (Ei tosin koske vaan lapsia, kattokaa nyt näitäkin: http://pointlesslygenderedproducts.tumblr.com) Olen iloinen siitä, että sain kokeilla vähän kaikkea: isän suuria saappaita ja äidin vanhaa pitsimekkoa. Siten tarkastelin maailmaa ja etsin omaa paikkaani. Tykkäsin lapsena sekä "tyttöjen leluista" että "poikien leluista" - enkä muista juuri rajoittaneeni tekemisiäni tässä suhteessa, suurin osa lempileikeistäni oli sitä paitsi koko hölmön kategorisoinnin ulkopuolella. Jälkeenpäin olen kyllä tuntenut hienoista ärtymystä siitä, että äiti on ahkerasti videoinut tai valokuvannut joka ikisen kerran kun olen koskenut nukkeen tai keikistellyt ylisuuressa mekossa. Dokumentoimatta ovat jääneet pikkuautot, dinosaurukset ja joulupukille kirjoitetut kirjeet, joissa toivoin turtleseja tai prätkähiiriä. Joka tapauksessa ristiriitaisuus liittyi aina ulkomuotooni eli lähinnä vaatteisiin ja hiuksiin. Tuntui ihan älyttömän väärältä ja nololta joutua näyttämään tytöltä. Jossain vaiheessa äiti otti puheeksi korvakorut (joita sukulaiset harmikseni antoivat mulle lahjaksi varmaan teini-ikään asti, missä lie lojuvat käyttämättöminä) ja muistan tapelleeni aiheesta lukuisia kertoja. En kuitenkaan muistaakseni ole osannut sanallistaa kokemustani, enkä ehkä ole osannut nähdä vaihtoehtoja tai kieltääkään, kun on sanottu että olen tyttö ja sillä hyvä. Loppukaneetiksi täytyy kyllä huomauttaa, että lapsuuteni on ollut kaikin puolin hyvä, vaikka nämä sukupuoliristiriidan kokemukset toki aiheuttivat kaikenmoista hämmennystä, itkua ja hampaiden kiristystä.

Viime joulukuussa bongattua. Why?

Tietyssä mielessä asiat ovat edelleen hyvin samalla tavalla, kuin varhaislapsuudessani. Sukupuoliristiriita koskee ensisijaisesti kehoani, ei tekemisiäni, sanomisiani tai mielenkiinnonkohteitani. Väitän, että jokaisessa ihmisessä on kulloisenkin kulttuurin sekä feminiiniseksi että maskuliiniseksi määrittelemiä piirteitä tai toiminnan tapoja. Sukupuoliristiriita toki rajoittaa toimintaani: olen huomannut tarkoituksellisesti tukahduttaneeni feminististä puoltani, ettei se suotta korostaisi naistyypillistä kroppaani. Tuntuu ihan huvittavalta, että joskus menneinä vuosina ajattelin pakkomielteisesti miehekkäitä tapoja elehtiä tai vähättelin kiivaasti herkkyyttäni, jotta voisin kompensoida feminiiniseksi miellettävää vartaloa toimimalla överimaskuliinisesti. Myönnän että teen tätä jossain määrin edelleen, mutta olen opetellut enemmän olemaan aidosti oma itseni. Uskon, että asia helpottuu entisestään kunhan korjausprosessi käynnistyy ja etenee. Kaikenlaiset genderfuck-jutut tosin ilahduttavat mua ihan mielettömästi. Tästä lisää joskus toiste, etten nyt ihan täysin eksy aiheesta.

Suurimmat ongelmat ruumiini kanssa alkoivat teini-iässä. Vartaloni alkoi yllättäen (ihan ilman sarkasmia - oikeasti muistan yllättyneeni tosi paljon!) muuttua ja kehittyä kohti fyysistä naiseutta, ihan tilaamatta ja pyytämättä. En väitä että teini-ikä olisi mitään helppoa ja kivaa aikaa juuri kenellekään, mutta fakta on, että minulle se oli harvinaisen kammottava elämänvaihe. Jos ongelmat aiemmin liittyivät juhlamekkoon tai keskusteluun korviksista, nyt jouduin kantamaan väärän kehon tunnetta mukanani joka paikkaan ja koko ajan. Valokuvissa yritin aina muistaa pitää kädet puuskassa rintakehän nousseita möykkyjä piilottamassa, ja hellepäivinäkin kieltäydyin katkerana uimareissuista. Näin tuona aikana hirveästi vaivaa, että en koulun liikuntatunneilla joutunut kertaakaan uimahalliin. Ja voi hyvät jumalat, yksi elämäni traumaattisimpia kokemuksia on se, kun äiti komensi minut mukaansa naisten alusvaateliikkeeseen ostamaan rintaliivejä. Vieläkin kuvottaa koko nöyryytys ihan äärettömän paljon. Joskus esiteininä, ehkä kuudennella luokalla, säikähdin ekaa kertaa, että nyt mä sitten muuten olen viallinen, kun en tajua miten pitää toimia että alkais olemaan tyttö - kaikki muut tajuaa, mutta mä en. Mulla oli myös joku hatara käsitys siitä, että transut on mekkoihin pukeutuvia miehiä tai joitain muuten sairaita hylkiöitä - homoista nyt puhumattakaan. Kielsin koko jutun ja yritin epätoivoisesti koittaa väkisin olla tyttömäinen. Ala-asteella roolini luokassa oli lähinnä hieman ulkopuolinen tarkkailija, mutta totesin parhaaksi selviytymiskeinoksi mennä joukon mukana ja vältellä poikabakteereita. Suostuin joskus siihen, että äiti sai letittää hiukseni ja yritin kiinnostua "tyttöjen jutuista". Yläasteella kokeilin meikkaamista ja yritin pari kertaa käydä shoppailemassa itselleni jonkun tyttömäisen vaatteen, joita en sitten kuitenkaan osannut käyttää. Joka kerta nämä kokeilut päättyivät hirveään itseinhoon, jota en vielä osannut nimetä dysforiaksi.

Ehkä noin neljätoistavuotiaana ajatukseni olivat kehkeytyneet siihen pisteeseen, että ryhdyin arastellen rakentamaan itselleni lesboidentiteettiä ja koitin sitä kautta etsiä itseäni ja ratkoa ristiriitaisia tuntemuksiani. En tosin ole ikinä aidosti rajoittanut seksuaalisuuttani sukupuoliin, mutta poikien kanssa säätäminen kaatui aina siihen, että en yksinkertaisesti voinut ryhtyä tytöksi kenellekään. Vasta joskus 20-vuotiaana tajusin, että ei pojan kanssa oleminen tee musta yhtään sen enemmän tyttöä kuin mikään muukaan. Lesboilukin kyllä tuntui koko ajan ihan tosi väärältä, enkä halunnut käyttää itsestäni koko sanaa yhtään sen enempää kuin "tyttöä", "naista" tai mitään muuta väärän sukupuolen termiä. Mutta oli se jonkinlainen kompromissi. Näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu tosi raskaalta kaikki tuon ajan sekoilut. Koitin uutterasti olla kuten muut ja esimeriksi keskustella "kuumista julkkiksista" tai siitä, mitkä piirteet ihmisessä näyttää hyvältä. (Tissi- vai persemies, blondi vai brunette, blablaa..) Sittemmin olen miettinyt, että onko noi puheet kaikkien osalta vain esitystä vai eikö ne vaan ole mun juttuni. Ihastun ihmiseen sen perusteella, miten se on tässä maailmassa olemassa. Sukupuolella ei tässä tapauksessa ole mitään väliä. Hullaannun tapoihin, ajatteluun, yksilöllisyyteen, persoonaan. Toki voi sanoa, että jollain on kaunis hymy tai no vaikka se hyvä takapuoli - mutta standardeja mun on ihan mahdotonta nimetä.

Aanyway. Mitä tulee teini-iän jälkeen? Loppuuko teini-ikä täysi-ikäistymiseen? Alkaako jälkiteineys? Ainakin omalla kohdallani tuntui siltä. En voi väittää että olisin ollut täysi-ikäistyessäni erityisen aikuinen tai kypsä, vaikka milloinkaan muulloin elämässäni en olekaan siitä ollut yhtä varma kuin tuolloin. (Sittemmin olen todennut että juuri näinhän tää menee aika monella muullakin ihmispololla.) Lukion jälkeen pidin välivuosia. En kertakaikkiaan olisi ollut tarpeeksi kypsä aloittamaan opiskelijaelämää. Nuo vuodet olivat jatkon vuoksi tarpeellisia itseni löytämisen ja ihmisenä kasvamisen kannalta, mutta olivat ne myös aivan ehdottomasti elämäni hirveintä aikaa. Lähdin kotoa ovet paukkuen hirveällä kiireellä, ymmärrystä vailla olevana sorrettuna uhmaikäisenä muka-aikuisena. Päädyin tyhmyyttäni karmeaan "parisuhteeseen" ja aika pian tunsin olevani täydellisessä umpikujassa. Sukupuoliristiriitani oli päätynyt siihen pisteeseen, että kieltäminen muuttui kaupanteoksi: "Jos mä vain saan käyttää näitä miesten vaatteita, niin mun ei tarvitse olla mikään trans ja mennä mihinkään leikkauksiin tai kertoa kellekään...". Ei riittänyt. Asiaa pahensi vielä tämän jäätävän seurustelutilanteen toinen osapuoli, joka ei todellakaan hyväksynyt "mitään transuilua" ja sen kitkemiseksi mm. osteli mulle jatkuvasti tyttöjen vaatteita, joiden käyttämättä jättäminen olikin sitten yksi mainio riidan aihe. Elämä oli yhtä mustaa aukkoa, mutta tajusin sentään hakea apua. Menin juttelemaan lääkärille ja sain diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta. Masennuksen hoitaminen auttoi pahimman yli. Muistan kyllä viimeisen käynnin psykiatrin luona, kun se sanoi suunnilleen seuraavaa: "Kirjoitan tänne sun tietohin että oot nyt terve nuori nainen, onko hyvä?" En osannut kieltää, vaikka kurkkua kuristi, teki mieli huutaa häpeästä ja inhosta. Samalta tuntuu edelleen joka kerta, kun tapahtuu vastaava määrittelyvirhe. Olin siis muuten terve, mutta kärsin todella pahasta kehodysforiasta. Elämä oli kuitenkin kääntymässä voiton puolelle: sain rohkeutta hakea opiskelupaikkaa ja muuttaa omilleni.

Opintojen alkaminen ja omilleen muutto aloitti uuden vaiheen elämässäni. Kaupanteko sukupuolesta loppui, tilalle tuli viha ja katkeruus. Tosin luulot myös korvautuivat tiedolla. Kuulin ekaa kertaa sellaiset termit, kuten transgender, queer, panseksuaali, cissukupuolinen... Maailmani laajeni suunnilleen avaruuden verran. Aloin ymmärtää, mistä sukupuolessa on kyse ja ennen kaikkea aloin ymmärtää itseäni. Uskalsin kertoa lähimmille ystäville tuntemuksistani. Hankin ensimmäisen binderini, joka oli aika epämukava ja kehno, mutta silti merkitsi mulle ihan mielettömän paljon. (Tähän asti olin käyttänyt randomisti netistä nolostellen tilattuja urheiluliivejä, se yksi ja ainoa kauppareissu äidin kanssa silloin joskus piisasi loppuelämän tarpeiksi.) Mutta ne viha ja katkeruus. Mietin suunnilleen päivittäin, että miksi minä ja miksen vaan pystyisi tottumaan tähän kehoon. Ja miksi mua tytötellään, vaikka tiedän nyt paremmin kuin koskaan, että se ei ole totta. Kesti suunnilleen puolikkaan vuosikymmenen, että pystyin ylittämään negatiiviset tunteet ja katsomaan rohkeasti pelkoa kohti. Se vaati uskallusta, paljon asian pohdiskelua ja keskustelua parhaiden ystävien ja avopuolison kanssa. Ja nyt mä viimein olen tässä. Sukupuoliristiriitaa lukuunottamatta elämäni on ensimmäistä kertaa ihan mielettömän onnellista ja uomissaan, siitä myös peräisin kaikki tämä rohkeus hyväksyä itseni juuri tällaisena, transmiehenä, ja lähteä prosessiin avoimin mielin. Matkan jatkuminen tuntuu ensimmäistä kertaa seesteiseltä ja tasapainoiselta. Hyväksytyksi tulemiseen liittyy vielä aika paljon pelkoja, mutta uskon että niistäkin on mahdollista selvitä.

VAU, tuli tosi pitkä teksti vaikka tiivistinkin paljon. On aika terapeuttista kirjoittaa tämmöistä, näkee itsensä taas vähän kokonaisempana ja elämän jonkinlaisena jatkumona ja kasvamisena, eikä vaan sarjana epäonnistumisia.